Keittiön seinäkellon tikitys herätteli muutoin ahdistavan alavireistä hiljaisuutta. Elias tunsi kahvikupin lämmön sormissaan, ja huomasi pitelevänsä mukista kiinni kuin pelastusrenkaasta. Hän oli tarjonnut kahvia Janinallekin, mutta nainen oli katsonut häntä epäuskoisen loukattuna, ja Elias oli työntänyt pannun syrjään vähin äänin. Nyt he istuivat pöydän ääressä lähestulkoon täydellisen hiljaisuuden ympäröiminä. Lausumattomat sanat ja kysymykset suorastaan kuplivat Eliaksen kielellä, mutta jokin Janinan lysähtäneessä olemuksessa sai hänet hiljenemään. Hän ei vain uskaltanut avata suutaan, aivan kuin yksikin väärä vokaali olisi voinut saada hänen edessään istuvan naisen räjähtämään.
Hiljaisuuden rikkoi lopulta Janinan vaimea kuiskaus.
"Tää ei voi olla totta", hän tuntui sanovan enemmänkin itselleen. "Tää ei voi..."
Elias ei vieläkään rohjennut lausua mitään. Hän loi katseensa alaviistoon, tylsänharmaaseen lattiaan, jota hän oli inhonnut niin kauan kuin muisti. Janinaa miehen vastaamattomuus ei haitannut, vaan hän jatkoi vaisusta vastaanotosta huolimatta.
"Mulla on ura", hän vaikersi. "Mulla on suunnitelmia. Ja unelmia. Eikä niistä yhteenkään kuulu jollekin satunnaiselle jätkälle paksuks pamahtaminen ennen kolmeakymmentä."
"En mä nyt niin satunnainen ole", Elias sai sanotuksi lempeällä äänensävyllä.
"Me ollaan seurusteltu vähän yli kuukausi", Janina huoahti turhautuneena. "Mun piti mennä jonkun menestyvän kanssa naimisiin, hankkia rantatontti ja yletä kirurgian osaston johtajaksi. Ja vääntää yks tai kaks mukulaa sit joskus, jos aikaa riittää. Mun piti matkustaa Afrikkaan ja tehdä rokotetutkimusta. Saada kunnioitusta ja kuuluisuutta. Ei siihen kuvioon sovi mikään puolhutikassa siitetty äpärä."
Kylmät väreet nousivat Eliaksen selkää pitkin. Hän ei ollut varma, mitä sanoisi, mutta päätyi lopulta vastaamaan jotain ympäripyöreää.
"Kyllä sä ehdit tehdä vielä noita juttuja", hän koitti vakuuttaa Janinaa varovasti. "Lapsen kanssa tai ilman."
Omasta osuudestaan tuossa tulevaisuudessa Elias ei uskaltanut mainita mitään. Hänellä oli ikävä tunne, etteivät Janinan puheet menestyksekkäistä naimakaupoista ja suuresta rantatontista koskeneet alkuunkaan häntä.
"Enkä ehdi", Janina ärähti. "Ja vaikka ehtisinkin, en vois. Ei siinä bisneksessä pärjää, jos pentu pyörii jaloissa. Se on mennyttä nyt. Ja aborttia mä en hanki, tiedoksi vaan."
Nainen suoristautui tuolissaan ja koitti selvästi koota itsensä. Hänen silmissään oli lähes teräksinen katse, sellainen, joka tulee vain sydämensä sulkeneille ihmisille.
"Kai tästä tilanteesta pitää vaan selviytyä. Jotenkin."
Janina huokaisi syvään ja nousi.
× × ×
Seuraavat viikot kuluivat loputtomalta tuntuvassa hullunmyllyssä. Elias ei saanut juurikaan aikaa sopeutua vauvauutisiin - oikeastaan hänen ainoa mahdollisuutensa annettiin Janinan suorasukaisen kysymyksen muodossa.
"Haluatko sä osallistua tähän vai et?"
Sen jälkeen se olikin ollut menoa. He olivat päättäneet, että olisi järkevintä muuttaa yhteen - mikä oli johtanut Eliaksen kerrostaloasunnon vuokrasopimuksen irtisanomiseen. Hän ahtaassa kaksiossaan ei voinut kasvattaa lasta. Janinan kämpässä sen sijaan oli runsaasti tilaa, joten uuden talon hankkimisen sijaan he yksinkertaisesti muuttivat Eliaksen sinne. Miehen tunteet äkkinäisten tapahtumien suhteen olivat ristiriitaiset, eikä niistä vähimmäiseksi jäänyt yleinen ahdistus tulevaisuuden, nykyisyyden ja käytännössä katsoen kaiken suhteen, mutta sopeutumiskyky osoittautui valtiksi. Hän huomasi tuntevansa olonsa mukavammaksi Janinan kotona päivä päivältä, muttei voinut ravistaa vierailijamaista oloa pois harteiltaan. Se oli nimenomaan Janinan koti, ei hänen. Hän tunsi itsensä ylimääräiseksi.
Elias vietti päivät lähinnä kotona tai Miikan kanssa, mutta Janina kävi yhä töissä urheasti. Hänen aamupahoinvointinsa oli pahemmasta päästä, ja raskaus tuntui muutenkin menevän aina vaikeampaan suuntaan. Väsymys kuulsi selvästi läpi. Janina halusi kuitenkin työskennellä niin kauan, kuin vain pystyi - hän vei töitä jopa kotiin, mitä Elias ei aivan ymmärtänyt. Aivan kuin hän olisi halunnut todistaa olevansa edelleen yhtä työkykyinen kuin kaikki kollegansa, mikä taas oli emävale. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä hankalammaksi työnteko muuttui.
Janina suoritti leikkauksia vielä kauan raskausmahan alettua näkyä. Pomo alkoi jo puhua vihjailevasti äitiyslomasta, vaikka sen aika ei olisi vielä kuukausiin. Janina tiesi, että lomaa odotellessa olisi fiksuinta hellittää ja tehdä töitä löyhemmin, mutta hän ei kyennyt siihen. Se tuntui luovuttamiselta, irti päästämiseltä, eikä hän koskaan jättänyt asioita puolitiehen. Hänelle tarjottiin jopa aikaistettua äitiyslomaa, mutta ylpeys ei antanut myöten.
Samaan aikaan, kun Janina vietti päivänsä sairaalassa ja yönsä paperitöiden ääressä, Elias palasi takaisin leipätyöhönsä - maalaamiseen. Hän oli tuonut vanhasta asunnostaan maalaustelineen ja muut tarvikkeet. Tilaustöitä oli jäänyt rästiin, ja lisäksi luovuus pakotti purkamaan tunteita kankaalle. Hän maalasi määrättyjen töiden lisäksi paljon muutakin - rajuja, vihaisia töitä, mystisiä töitä, ja myös rauhallisia, eteerisiä maisemia. Sellaisia, jotka toivat sielunrauhaa. Paikkoja, joissa hän haluaisi olla tai käydä. Maailma ahdisti liikaa.
Asiat helpottuivat, kun työtahti kävi lopulta liian kovaksi ja vahvan taivuttelun jälkeen Janina jäi aikaistetulle äitiyslomalle. Hänen työnantajansa väitti ymmärtävänsä ja lupaili, ettei mikään muuttuisi hänen palattuaan, mutta Janina oli nähnyt tarpeeksi lapsia tehneiden lääkäriäitien kohtaloita työpaikalla tietääkseen, ettei se ollut totta. Vapaalle jäätyään hän koitti kuitenkin jättää työelämän kunnolla taakseen ja rentoutua. Ei ollut vauvan vika, että se oli tullut väärään aikaan. Se tarvitsi häntä, ja hän tarvitsi sitä.
Lapsi lähensi myös Janinaa ja Eliasta. He olivat siihen asti lähinnä pälyilleet toisiaan korvat luimussa, molemmat liian shokissa yhtäkkisestä elämänmuutoksesta voidakseen edes keskustella keskenään. Nyt asiat alkoivat asettua taas uomiinsa, ja molemmat hyväksyivät pikkuhiljaa roolejaan vanhempina. Elias uskaltautui kokeilemaan Janinan vatsaa, ja hihkaisi eräänä iltana ihastuneena tuntiessaan vauvan potkut kosketuksensa alla. He eivä uskaltaneet vielä puhua sellaisista asioista kuin nimistä tai huoneen sisustuksesta, mutta siihen pisteeseen oltiin pääsemässä.
Janina alkoi käydä ulkona enemmän. Hän piti erityisesti paikallisesta puistosta, ja löysi sieltä monia uusia tuttavuuksia. Erityisesti hän nautti muutamasta lähiönaapurista, jotka suostuivat pelaamaan shakkia hänen kanssaan. Viaton harrastus piti vielä älyn terässä ja harkintakyvyn kunnossa. Joskus hän istui puistossa auringonlaskuun asti, ja tilasi taksin kotiin. Vaikka hän ei asunut erityisen pitkän matkan päässä puistossa, pitkät kävelymatkat alkoivat pikkuhiljaa tuntua vain rasittavilta.
Parantuneesta elämäntilanteesta huolimatta kaikki ei ollut aina ruusuilla tanssimista. Elias ja Janina ajautuivat silloin tällöin riitoihin, jotka kulminoituivat välillä huutamiseen ja päivien mittaiseen mököttämiseen. Yleensä he tappelivat pienistä asioista, aina tiskivuoroista sängyn oikeaoppiseen petaamiseen. Heidän eronsa tuntuivat korostuvan entisestään nyt, kun he asuivat saman katon alla - lujatahtoinen, suoraselkäinen ja pikkutarkkuuteen taipuvainen Janina, sekä hieman lussumpi, huoleton ja saamaton Elias. Heidän luonteensa loivat reseptin tuhoon.
Sellaisina iltoina Elias asteli ovesta ulos sanaakaan sanomatta ja vietti yön muualla. Joka kerta hänen tiensä johti Ryminään ja sitä kautta Miikan asunnolle, jossa hän nukkui sohvavuoteelle levittäytyneenä aamuun asti. Käytös sai Janinan aluksi suuttumaan vain lisää, ja yhdessä vaiheessa hän päätyi jopa syyttämään Eliasta pettämisestä. Miikka suostui kuitenkin vapaaehtoisesti todistamaan, että Elias vietti aikaansa hänen nurkissaan videopelien ja nachopussien kanssa, ei suinkaan toisen naisen syleilyssä. Se rauhoitti Janinan ainakin jossain määrin.
Vaikka heillä oli erimielisyyksiä, raskauden loppupuolella Janina ja Elias onnistuivat viimein sisustamaan lapsen huoneen. Aiemmin se oli toiminut työtilana, mutta nyt toimistotarvikkeet saivat väistyä piirtopöydän, lelujen ja uuden kehdon tieltä. Sisustusprosessi oli, yllättävää kyllä, valottanut myös Janinan menneisyyttä oudoilla tavoilla. Elias oli huonekaluja hankkiessa kysynyt häneltä, oliko hänellä kenties vanhempiensa luona vanhoja tavaroita, joita voisi rahan säästämiseksi hyödyntää. Siinä vaiheessa Elias oli saanut ensimmäistä kertaa tietää, ettei Janinakaan ollut yhteyksissä perheensä kanssa.
"Ne on kyllä vielä varmaan hengissä jossain", nainen totesi. "Mutta en oo kuullut niistä vuosiin."
Elias ei kysellyt enempää. Hän jos kuka tiesi, miltä rikkoutunut perhetausta tuntui.
Lopulta H-hetki koitti. Lapsivesi tuli yllättäen, kun Janina oli siivoamassa vessaa. Hänen oli pakko myöntää, ettei ollut odottanut sitä lainkaan - laskettu aika oli kyllä jo aivan nurkan takana, mutta jotenkin hän oli kuvitellut, että ennen synnytystä vierähtäisi vielä edes viikko. Yllättävät tilanteet olivat kuitenkin muodostuneet jotakuinkin Janinan erikoisalaksi - hän rauhoitti itsensä ja huusi sitten Eliasta. Hänen pitäisi päästä sairaalaan.
Elias ei ottanut tilannetta ihan yhtä hyvin haltuun. Seuraava vartti koostui lähinnä hysteerisestä kiljumisesta ja epämääräisestä soheltamisesta, kun Elias koitti kerätä tarvittavia tavaroita ja samalla panikoi kuin maailmanloppu olisi tullut. Janina seurasi toimitusta vierestä lähes kyllästyneenä. Aivan kuin Elias olisi ollut menossa synnyttämään, ei hän.
He pääsivät lopulta autoon, mutta Janina löysi itsensä kuskin paikalta.
"Hetkinen, eikö sun pitäisi ajaa?"
"Oon liian paniikissa, kädet tärisee liikaa", Elias pihisi.
Janina pyöräytti silmiään ja painoi kaasua.
× × ×
Äkkinäisestä ja kauhuntäytteisestä lähdöstä huolimatta loppu sujui hyvin. Janina vietti synnytysosastolla koko yön, mutta aamun aikaisina tunteina maailmaan ilmestyi lopulta tyttövauva Felin. Eliaksen sanoin "kalpea rääpäle", joka sai isänsä sukunimen. Piirteistä oli hankala vielä sanoa mitään, lukuun ottamatta Janinalta perittyä, vaaleaa ihoa. Harkinnan jälkeen Elias ja Janina päätyivät yhteistuumin jo aiemmin harkitsemaansa nimeen. Ina Felin oli syntynyt.
Kotiutus tapahtui eräänä iltana pari päivää synnytyksen jälkeen. Ina, joka oli hämmästyttävän vähätarpeinen vauva, nukahti kehtoon päästyään lähes heti. Elias ja Janina hiljenivät tuijottamaan pientä kääröä. Jotenkin sen läsnäolo teki kaikesta paljon todellisempaa. Siihen asti raskaus oli tuntunut vain jonkinlaiselta leikiltä.
"Se on niin pieni", Janina sanoi hiljaa.
"Luuletko sä, että me pystytään huolehtimaan siitä?" Elias kysyi, kuin varmistusta etsien.
Janina kääntyi katsomaan häntä lempeä katse silmissään.
Nainen astui lähemmäs ja veti Eliaksen lähelleen.
"En", hän kuiskasi vastaukseksi. "Mä tiedän."
× × ×
Kaksi vuotta myöhemmin
Paikallinen taidegalleria oli suuri, moderni rakennus kaupungin keskustassa. Se oli rakennutettu seitsemän vuotta aikaisemmin, kun edellinen galleria oli palanut maan tasalle erään performanssitaide-esityksen pyrotekniikan epäonnistumisen seurauksena. Tapaturma oli ollut onni onnettomuudessa, sillä kaupunki lupasi rakennuttaa erinäisten yksityisten lahjoittajien avulla uuden, uljaamman ja suuremman taidegallerian. Tämä sai taidepiirit hurraamaan, sillä vanhalle gallerialle nimitys "lahoava rotisko" olisi ollut pelkkä kehu.
Galleria tunnettiin hyvästä maustaan ja korkeasta tasostaan. Aiemmin Elias oli käynyt siellä lähinnä ihailemassa taidetta ja etsimässä uutta inspiraatiota maalaamiseen. Joskus siellä oli järjestetty taiteilijajuhlia, joihin hänkin oli päässyt mukaan. Nyt tuulet olivat kuitenkin kääntyneet. Kovan työn jälkeen Elias oli kiinnitetty seuraavana vuonna alkavaan, kolmekuukautiseen taidenäyttelyyn. Mukana oli muutama muukin taiteilija, mutta tilaisuus oli mahtava, eikä sitä kannattanut hukata.
Sinä päivänä Elias oli saapunut gallerialle kutsusta. Hänet oli pyydetty tarkastamaan sovitut tilat ja vahvistamaan, että ne sopivat hänen töilleen. Mies tunsi tiensä labyrinttimaisessa rakennuksessa kuin leikiten, ja yläkertaan päästyään huomasi nopeasti etsimänsä hahmon.
Aino Kupiainen oli senhetkisen gallerianhoitajan apulainen ja erään yksityislahjoittajan tytär. Juuri hän oli soittanut Eliakselle ja pyytänyt häntä tulemaan paikalle. Aino oli ihminen, josta oli vaikeaa olla pitämättä: hän oli jollain tapaa viattoman ja herkän oloinen, mutta samalla kiltti ja hyväntahtoinen. Jokin hänessä tosin oli hieman etäistä, aina virallista ja vetäytyvää. Vaikka hän hymyili kaikille lämpimästi ja puhui mielellään ja paljon, Elias tai kukaan muukaan ei tiennyt hänestä itsestään paljoakaan, eikä juuri välittänyt tietääkään. Hän ei ollut naimisissa eikä hänellä ollut lapsia, eikä monikaan edes ollut varma, missä hän asui. Elias sentään tiesi, että eräs pieni omakotitalo kaupungin toisella laidalla oli jo kauan ollut Ainon omistuksessa.
"Hei, Elias", Aino tervehti miestä ystävällisesti. "Mitä pidät? Näyttääkö hyvältä?"
"Loistavalta", Elias virnisti. "Mulla olisi tosin yksi kysymys. Montako taulua arvelet mun tilaan mahtuvan? Tällä hetkellä oisin tuomassa kahtakymmentä, mutta en oo varma..."
"Kaksikymmentä on hyvä määrä", Aino nyökkäsi. "Jotkut tuovat vähemmänkin, mutta tunnen tyylisi entuudestaan. Se sopii kyllä."
"Hienoa", Elias vastasi helpottuneena. "Olin vähän huolissani, mä tuppaan aina tekemään vähän liikaa tai sitten en ollenkaan... Teen just nytkin yhtä ylimääräistä taulua, suurta sellasta, ja lisää duunia on tulossa. Se kaupungintalon pamppu suostui vihdoinkin antamaan sen työtilojen eheyttämisprojektin mulle."
Aino löi kätensä yhteen ja hymyili ilahtuneena. Vastaanotto lämmitti Eliaksen sydäntä.
"Mutta sehän on upeaa, se on iso työ! Sinä kyllä ansaitsit sen, olit kaikista ehdokkaista paras. Vaimosi on varmaan innoissaan!"
"Kiitos", Elias naurahti. "Ja no, miten sen nyt ottaa. Janina ei oo koskaan oikein perustanut näistä maalausjutuista..."
× × ×
Samaan aikaan, kun Elias oli milloin taidegalleriassa ja milloin kaupungintalolla tai Miikalla, Janina oli enimmäkseen kotona Inan kanssa. Tyttö oli pikkuhiljaa siirtynyt kävelyikään, ja ottanut jo ensiaskeleensa. Janinasta oli ihanaa nähdä Inan kasvavan, ja hän vietti päivänsä tyttärensä kanssa leikkien. Aluksi lapsen synnyttyä Janina oli kuvitellut palaavansa töihin mitä pikimmiten, mutta hän oli päätynyt ottamaan lisää äitiysvapaata vielä loppukesäksi. Ina oli jo kaksivuotias, mutta Janina ei voinut kuvitellakaan olevansa missään muualla. Sydän haikaili yhä takaisin työhön, jota hän rakasti, ja hän tulisikin toivon mukaan palaamaan siihen, mutta enää ajatus kotona Inan kanssa olemisesta ei tuntunut pakkopullalta.
Tytössä oli alkanut näkyä molempien vanhempiensa piirteitä. Ina oli perinyt äitinsä ihon ja hiukset, mutta Eliakselta saadut vihreät silmät nappasivat huomion heti. Tyttö oli muutenkin eloisa ja viehättävä lapsi, joka sai vieraiden sydämet puolelleen nopeasti. Hän rakasti piirtämistä, minkä Janina tulkitsi Eliakseen viittaaviksi ominaisuuksiksi, mutta lääketieteessä uraa tehnyt äiti elätteli vielä toivoa, että kouluun päästyään Ina osoittautuisi loogiseksi ja matemaattiseksi. Ei taiteellisuudessa vikaa ollut, mutta puhtaalla älyllä pärjäsi elämässä paljon paremmin.
Ina oli hurmannut myös Eliaksen. Kotona ollessaan mies upotti lähes kaiken aikansa tyttäreensä, josta oli kehkeytynyt perinteinen "isin pikku prinsessa". Elias tiesi, ettei lapsia kannattanut hemmotella, mutta hän ei voinut estellä itseään. Hän olisi varmaan hakenut pikkutytölle kuun taivaalta, jos olisi vain voinut. Osasyynä oli ehkä hänen oma menneisyytensä: Eliaksen lapsuus oli ollut niin karua, inhottavaa aikaa, ettei hän halunnut Inan tuntevan mitään edes etäisesti samanlaista. Toistaiseksi yritys oli onnistunut.
Viikonloppuisin koko perhe kävi puistossa. Ina rakasti sitä, vaikka toistaiseksi alueella ei ollutkaan lapsille kunnollista leikkipaikkaa keinujen lisäksi. Eräs lauantai-iltapäivä, joka oli jo taittumassa iltaan, ei ollut mikään poikkeus. Janina leperteli parhaillaan tyttärelleen, ja Elias oli ehdottamaisillaan piknik-paikalle siirtymistä, kun hän kuuli vaimean huudahduksen jostain takaansa.
"Elias! Sinäkö siinä?"
Mies kääntyi ympäri ja näki Ainon seisovan edessään, samassa virallisessa asussa kuin muulloinkin.
"Kappas, Aino", Elias naurahti. "Näkee tuttujakin täällä."
Nainen näytti yhtä sievältä kuin aina ennenkin. Hetkeen Elias ei ollut varma, mitä sanoa, mutta sitten Janinan ääni rikkoi hiljaisuuden.
"Ja kukas tämä on?"
Janina astui miehensä vierelle Ina sylissään, ja Elias tajusi, etteivät hän ja Aino olleet koskaan edes tavanneet.
"Ai, anteeksi, pitikin esitellä teidät", taiteilija naurahti. "Janina, tässä on Aino, hän on töissä taidegalleriassa. Aino, tässä on vaimoni Janina ja tyttäreni Ina."
Oikeastaan Janina ja Elias eivät olleet vielä naimisissa. Kihloissa kyllä, mutta eivät virallisesti avioliitossa. Suurin syy oli raha: Janina halusi kunnon häät, jos sellaiset kerran pystyyn pistettiin, eivätkä heidän tulonsa olleet parhaasta mahdollisesta päästä. Kyllä niillä selvisi ihan hyvin, mutta suurempia kekkereitä ei voinut ryhtyä järjestelemään. Osittain kyse oli myös puhtaasta epäröinnistä: he olivat sopineet, etteivät toistaiseksi menisi naimisiin, eivät ennen kuin tiesivät, että he myös kestäisivät yhdessä. Ulkopuolisille, tutuille ja vastaaville he sanoivat kuitenkin olevansa aviopari jo pelkän helppouden vuoksi. Kumpaakaan ei kiinnostanut alkaa selvittää tilannetta vieraille. Inaan heillä oli yhteishuoltajuus, ja monen mutkan kautta hänelle oli päätynyt Eliaksen sukunimi.
Aino tuskin kuitenkaan olisi välittänyt heidän suhdesotkuistaan. Nainen henkäisi lumoutuneena, katse Inaan laskeutuen.
"Voi, tämäkö on Ina? Olen kuullut sinusta paljon!"
Se oli totta. Eliasta lähes hävetti myöntää, että hän oli muuttunut yhdeksi niistä isistä, jotka kantoivat lapsestaan ainakin kolmea kuvaa lompakossaan ja kehuivat tämän pienimmilläkin saavutuksilla, aina sievästä puuväripiirroksesta pottataitoihin.
Aino keskittyi seuraavat viisi minuuttia lepertelemään Inalle ja rupattelemaan niitä näitä Janinan kanssa, joka käyttäytyi kuten ylpeät äidit yleensä ja esitteli Inaa kuin maailman kahdeksatta ihmettä.
Jonkin ajan kuluttua Ina alkoi haukotella, ja Janina hymyili kohteliaasti.
"Jonkun taitaa olla aika mennä nukkumaan", hän hymähti. "Päiväunet jäivät väliin."
"Juu, pitää varmaan lähteä", Elias myötäili.
"Käyn viemässä Inan jo autoon. Oli hauska tavata", Janina totesi ja Ainon vastattua samoin kääntyi kannoillaan ja käveli kadunreunaan jätetylle autolle.
Sitten Elias ja Aino olivatkin jo kahden.
"Mitä sä oikein teet täällä?" Elias kysyi, aiempi muodollisuus puheenparresta puuttuen. Samaa ei voinut tosin sanoa Ainosta. "Luulin, että oot vielä ulkomailla."
"Matka päättyikin odotettua aiemmin, joten lensin kotiin jo toissapäivänä", Aino hymyili.
Hän oli ollut viimeiset pari viikkoa gallerian puolessa työmatkalla Ranskassa. Elias ei ollut matkan perimmäisestä tarkoituksesta aivan perillä, mutta hänen käsityksensä mukaan kyseessä oli jonkinlaista varainkeruuhommaa, mikä sekin kuului Ainon toimenkuvaan. Gallerialla oli ystävyysmuseo pienessä ranskalaisessa kaupungissa, missä Ainokin oli ollut.
"No, oliko hyvä reissu?" Elias kysyi, mikä vapautti monta minuuttia kestävän selityksen kaikista asioista, joita Aino oli päässyt matkallaan näkemään. Naisen innostus oli liikuttavaa.
He päätyivät lopulta keskustelemaan yli vartin verran. Puheenaihe siirtyi Ranskasta yleisiin kuulumisiin ja sitten, kuten yleensä, taiteeseen ja siitä taidegalleriaan.
"Mua huolestuttaa vieläkin ne näyttelyn taulumäärät", Elias myönsi. "Voisinko mä esitellä niitä sulle joku päivä, että näet minkä kokosia niitä on ja saat jotain yleiskuvaa?"
"Juu, toki", Aino vastasi heti. "Annan vaikka puhelinnumeroni, soittele minulle niin sovitaan päivä."
"Hieno homma", Elias hymyili.
× × ×
"Kuka se nainen oli?"
Kotiin päästyään he olivat asettautuneet jälleen taloksi. Janina oli istuttanut Inan syöttötuoliin ja koitti nyt saada tämän syömään puuroa ennen nukkumaanmenoa, Elias oli lämmittänyt jääkaapista itselleen edellispäivän juustopastaa. Hän asetti lautasen pöydälle ja kohotti katseensa Janinaan.
"Kuka? Aino? Mähän kerroin sulle. Se työskentelee taidegalleriassa."
"Niin, mutta kuka? Ystävä, tuttu?"
"Kaveri kai. Aino Kupiainen, oot varmaan kuullu, sen nimi näkyy välillä lehdessä."
Elias aavisti pahaa. Hän istui alas ja keskittyi pastaansa samalla, kun Janina kääntyi taas Inan puoleen.
"Syö muru puuroa, jooko, äidin mieliks", hän koitti maanitella tyttöä.
Hetken oli hiljaista, mutta sitten Janina jatkoi aiempaa keskustelua.
"Te puhuitte pitkään", hän totesi yksinkertaisesti, mutta hänen äänessään piili paljon syvempi sävy.
"Joo, oli juttuja", Elias vastasi. "Mulla on se näyttely, muistatko?"
"Ei ne ihan työjutuilta vaikuttanu."
Ina alkoi vihdoin syödä, ja Janina kääntyi ottamaan likaisen lautasen pöydältä, ilmeisesti viedäkseen sen tiskiin.
"Älä stressaa, muru. Aino on vaan kaveri. Ei me puhuta muista kuin työjutuista ja jostain yleisestä."
"Hmm", Janina ynähti, muttei vaikuttanut vielä vakuuttuneelta.
"Oikeesti", Elias painotti.
"Niin kai sitten", Janina hymisi ja käveli tiskialtaan luokse.
Elias vilkaisi Inaa ja sitten ruokaansa. Hän tiesi, että kaikki keskustelut eivät tulisi menemään tulevaisuudessa yhtä helposti. Jossain odotti myrsky.
