Jokaisen ihmisen elämässä on käännekohtia - toiset isompia, toiset pienempiä. Joillekin ne voivat olla mitättömän kokoisia, hienovaraisia korjaavia työntöjä, jotka lopulta ohjaavat heidät oikeaan suuntaan. Toisille ne saattavat tulla julmina myrskyinä, jotka repivät heidät juuriltaan ja heittävät mukavuusalueen toiselle puolen. Ja joillekin onnettomille ne voivat olla pieniä, henkilökohtaisia maailmanloppuja. Elias Felin oli yksi heistä.
Oli tiistai-ilta, ja kellon viisarit lähenivät kymmentä. Hän ei ollut enää varma, kuinka kauan oli seisonut jähmettyneenä kylpyhuoneensa oven edessä, vasempaan jalkaansa nojaten. Lukko oli tiukasti säpissä, ja huoneesta kuului välillä kolahtelua ja pientä kiroilua. Tuntiessaan jalkansa puutuvan Elias vaihtoi asentoaan ja huokaisi syvään. Hän koputti puuovea varoen, kuin peläten sisällä olevan jotain räjähdysaltista.
"Onks kaikki ihan ok?" hän huhuili, vaikka tiesi jo vastauksen. Vatsanpohjassa hengitti utuinen ahdistus, joka uhkasi kiivetä sisuksia pitkin hänen kurkkuunsa ja kietoutua rautaisiksi vanteiksi sydämen ympärille.
"On, on", kylpyhuoneesta kuului terävä sähähdys. "Painu nyt vittuun siitä kyttäämästä!"
Mies irvisti vastaukselle, mutta teki työtä käskettyä ja kääntyi kannoillaan.
Istuuduttuaan kirpputorilta väkisin raahatulle sohvalleen Elias alkoi ajatella siilejä. Hän ei itsekään ollut täysin varma, miksi.
Hänen sosiaalityöntekijänsä oli kasvattanut siilejä. Salaa keittiönsä lattialla, mutta kasvattanut kuitenkin. Elias oli nähnyt niitä tullessaan kylään, leikkinyt niiden kanssa aikuisten keskustellessa matalalla äänellä hänen papereistaan ja elämästään. Seuraavasta sijoituskodista, seuraavasta koulusta. Ne olivat kaikki vaihtoehtoelämiä, joihin Elias koitettiin retuuttaa yhä uudestaan ja uudestaan. Ikään kuin joku olisi tarttunut häntä näkymättömällä kädellä niskasta ja heittänyt voimakkaaseen virtaan, veden pyörteiden vietäväksi. Niinä hetkinä, kun seuraava heitto, seuraava kivulias riepottelu oli ollut lähestymässä, Elias oli sulkenut korvansa aikuisten matalalta puheensorinalta ja keskittynyt siileihin.
Niissä oli jotain surullisen kiehtovaa. Vaikka ne olivat niin lähellä toisiaan, kosketusetäisyydellä, ne eivät voineet koskaan kunnolla tuntea toisiaan satuttamatta itseään piikkeihin. Ne olivat aina vähän yksin, erillään muista ja maailmasta. Ja kun joku muu koitti lähestyä niitä, vetää ne syliinsä ja astua niiden rakentamien rajojen yli, ne keräsivät itsensä pieneksi piikkipalloksi, jota kukaan ei halunnut pidellä. Ne olivat epäluuloisia ja syrjäytyneitä, ehkä vähän masentuneita, mutta ainakin ne olivat turvassa kaikilta maailman kolhuilta. Turvassa ihmisiltä.
Elias olisi halunnut olla siili.
Hetkeksi Elias upposi niin syvälle ajatuksiinsa, ettei ollut kuulla oven kolahdusta tai vaimeita askeleita takanaan. Hän ei hievahtanutkaan, kun tyynen oloinen vaaleahiuksinen nainen, vielä äsken terävä-ääninen ja kärkäskielinen, pysähtyi parin metrin päähän hänestä.
"Mitä sä mietit?" nainen kysyi hiljaa, melkein varoen. Kuin hän olisi koputellut kepillä jäätä, kokeillut, oliko sillä turvallista kävellä vai pettäisikö se alta. Sellaista Eliaksen kanssa keskustelu joskus oli.
"Kaikkea", hieman nuorempi mies vastasi yhtä vaisusti. Hän ei jaksanut selitellä aatekulkuaan, eikä toinen vaikuttanut sitä odottavankaan.
"Tietenkin", nainen huoahti ja puri huultaan. "No, haluatsä kuulla?"
"Onko mulla vaihtoehtoa", Elias enemmänkin totesi kuin kysyi. Hän ei kyennyt vieläkään irrottautumaan katseelleen luomastaan kiintopisteestä.
"Se oli positiivinen. Mä oon raskaana."
Huoneeseen laskeutui raskas matalapaine.
× × ×
Kuusi viikkoa aiemmin
Ryminä-klubi, perjantai-ilta. Elias ei oikeastaan ollut suuri juhlija, vaan rentoutui mieluummin omassa rauhassaan ilman häiriötä tai melua. Hänen sosiaalisin, mutta vielä stressittömyyden puolelle sijoittuva oleskelupaikkansa oli Väinön apaja - pieni, kodikas pubi aivan hänen asuinrakennuksensa naapurissa. Pikkukaupungissa ei ollut kovin montaa illanviettopaikkaa, mutta Elias valitsi parista vaihtoehdosta mieluummin lämpimän ja hiljaisen kuin äänekkään, räväkän ja ison maailman tyyliä tavoittelevan. Hän huomasi kuitenkin päätyvänsä Ryminään parin viikon välein, eikä voinut syyttää asiasta ketään muuta kuin parasta ystäväänsä, Miikkaa.
Vaikka Elias ei kokenutkaan olevansa erityisen ujo tai epäsosiaalinen, hänellä ei ollut monia ystäviä. Nuorena asuinpaikka oli vaihtunut niin tiuhaan, ettei ollut paljoa aikaa tutustua kehenkään, ja aikuisiällä hän oli jo tottunut yksinoloon. Asian muutti Miikka Tong, Ryminän baarimikko ja kaupungin itsejulistettu breakdance-mestari. Iltaisin ja öisin Miikka oli neonväreihin pukeutunut, energinen Duracell-pakkaus, päivisin hän oli pipopäinen IT-tukihenkilö. Miikka oli avoin, sosiaalinen ja valloittava, vaikkakin samalla myös määrätietoinen ja joskus pomottava. Yhtä kaikki hän sai Eliakseen tarvittua liikettä ja väritti hänen elämäänsä, halusi mies sitä tai ei. Huolimatta siitä, että hän oli töissä Ryminässä, hiljaisina iltoina Miikka karkasi baaritiskin takaa tanssilattialle ja veti usein Eliaksen mukaansa.
Tämäkin kerta oli samanlainen: Elias oli istunut tiskin äärellä pitämässä ystävälleen seuraa ja juomassa drinkkiä, kun yksi Miikan kymmenistä lempikappaleista alkoi soida. Reaktio oli välitön: baarimikon silmät kirkastuivat, ja hän melkein hyppäsi tiskin laidan yli, tarttuen Eliasta käsivarresta riemastuneen hihkaisun saattelemana. Drinkkiään häkeltyneenä kannatteleva mies ei ehtinyt sanoa juuta tai jaata, kun hän jo löysi itsensä tanssilattialta. Hän ei valittanut, sillä vaikka hän ei koskaan tulisi myöntämään asiaa ääneen, Miikan kanssa tanssiminen oli joskus hauskaa. Mutta vain joskus.
Noin kappaleen puolivälissä rytmiin tarttunut Miikka sattui vilkaisemaan kohti ovia. Hän kohotti kulmiaan ja pukkasi ystävänsä olkapäätä, nyökäten salin reunan suuntaan.
"Kato tonne", hän sanoi normaalin puhetapansa huomioon ottaen hämmästyttävän vaimeasti. "Kato nyt!"
Elias totteli ja käänsi päätään, vain nähdäkseen nuoren, vaaleakutrisen naisen kävelleen ovista sisään. Hänellä oli silmälasit sekä kauniit kasvot ja silmissään tutkiva, lähes analysoiva katse, aivan kuin hän olisi punninnut hyötyjään siihen paikkaan jäämisestä. Naisessa oli jotain kiehtovaa, viiltävää ja kutsuvaa samaan aikaan.
"Mee puhumaan sille", Miikka ehdotti ja virnisti.
"Enkä mene", Elias ähkäisi takaisin lähes häkeltyneenä. "Se ei varmaan kato muhun päinkään."
"Meet nyt tai itket ja meet", aina ystävänsä parittamisesta innostuva Miikka ilmoitti, tarttuen Eliaksen olkapäihin ja työntäen tätä poispäin.
Elias meni.
Nainen näki Eliaksen jo kaukaa, ja mittaili häntä läpitunkevalla katseellaan. Ilmeisesti nainen kelpuutti hänet seurakseen, sillä tämän huulilla karehti leikkisä hymy. Elias vilkaisi olkansa yli ja huomasi Miikan palanneen baaritiskin taakse parempiin tarkkailuasemiin. Tummapaitainen mies nielaisi vaikeasti ja hymyili hermostuneesti naiselle, jonka eteen oli nyt pysähtynyt.
"Moi", hän aloitti vaikeasti, mikä selvästi huvitti naista.
"Moi vaan", tämä vastasi, ja otti sitten keskustelun ohjat. "Haluatko sä tanssia?"
"Joo, toki", Elias änkytti koittaen pysyä naisen tahdin perässä. Hän ei yleensä ollut näin jäykkä, mutta vastakkaista sukupuolta lähestyminen tällaisissa tilanteissa oli aina tuottanut ongelmia. Suurempi syy löytyi kuitenkin naisen välittömästä olemuksesta, joka sai hänet hämilleen ja täysin pois raiteiltaan. Hän oli tottunut Miikan kaltaisiin joka puolelta kasvoja päin tunkeviin henkilöihin, mutta hän ei ollut kohdannut ketään tuon naisen kaltaista, etäisellä ja pinnan alla kytevällä tavalla silmiinpistävää.
Hän ei lopulta tiennyt, kuinka kauan he tanssivat. Musiikin mukana oli helpompi hengittää ja olla, jännittyneisyys unohtui. Välillä he vaihtoivat joitakin sanoja, nainen lausui puolittaisia lauseita, joista Elias kuuli vain lopputavut.
Tanssin aikana Elias keräsi itselleen itsevarmuutta ja rohkeutta sen verran, että uskalsi huudahtaa naiselle musiikin ylitse.
"Haluatsä juotavaa?" hän kysyi kovalla äänellä, mutta basso hukutti sen alleen ja teki siitä heikon, juuri ja juuri kuultavissa olevan kaiun.
"Jos sä maksat", nainen virnisti ilkikurisesti. Elias hymyili takaisin.
"Luonnollisesti", hän vastasi ja vinkkasi silmää.
He istuutuivat korkeille baarituoleille ja esittivät tilauksensa Miikalle. Drinkkejä odotellessaan he koittivat keksiä puheenaiheita: yhtäkkiä keskusteleminen tuntui oudolta ilman pauhaavaa musiikkia ja basson värinää sydänalassa. Onneksi nainen oli selvästi suvereenimpi sellaisissa tilanteissa ja kääntyi katsomaan Eliasta jo tutuksi tullut, kevyt hymy huulillaan.
"Joten, alotetaan perusjutuista. Mitä sä teet työkses? Sä vaikutat ihmiseltä, jolla on aika paljon vapaa-aikaa."
Naisen silmäkulmassa oli kiusoitteleva pilke, joka sai Eliaksen rentoutumaan ja virnistämään.
"Mä oon taidemaalari. Elätän itteni myymällä tauluja", hän kertoi. "Eli oot aika oikeessa, mulla on vähän liikaakin vapaata. Mut nälkätaiteilijan ammatti sopii mulle. Entä sä? En osaa sanoo susta mitään, paitsi et näytät älykkäältä."
Se oli totta. Nainen nauroi heleästi.
"Ainakin sä osaat imarrella", hän huomautti. "Vaikka joku vähän lipevämpi menis varmaan ekana ulkonäköön... No, mä oon ensiapukirurgi. Tähtäimessä ois geeniterapeutin duuni, joka aukee parin kuukauden päästä."
"Vau", Elias lausui vaikuttuneena. Hän ei ollut koskaan tutustunut lääkäriin. "Olin sit oikeessa! Mitä sä sit teet, leikkelet ihmisiä kaiket päivät? Me tullaan vissiin vähän eri maailmoista..."
Nainen nauroi jälleen. Elias piti siitä; oli uusi tunne, että joku oikeasti huvittui hänen jutuistaan.
Ei kestänyt kauaa, kun juttu alkoi luistaa kunnolla. Miikka toi heille drinkit, jotka he kumosivat keskustellessaan milloin anatomian hulluudesta ja milloin siitä, miksi pintamusiikki oli niin huonoa. Puheen aikana shottilasit täyttyivät toisen kerran. Ja kolmannen. Ja neljännen. Ja...
Valomerkin aikaan he hoipertelivat ulos Ryminästä räkättäen ja toisiinsa tukeutuen. Ulkona nainen, jonka nimeä Elias ei vieläkään tiennyt, pysähtyi ja hymyili seesteisesti.
"Hei, tää on ollu tosi hauskaa", hän sanoi hieman sammaltaen. Elias koitti kohdistaa katseensa hänen kasvoihinsa, mikä osoittautui vaikeaksi. "Kultapojaks sä oot aika - hik - hyvää seuraa. Oota, mä annan sulle mun puhelinnumeron."
Elias katsoi, kun nainen kopeloi taskujaan ja veti esiin ilmeisesti sairaalalle kuuluvan käyntikortin, jossa oli hänen nimensä ja yhteystietonsa. Nainen ojensi kortin Eliakselle, joka otti sen vastaan mielellään. Kumpikaan heistä ei ollut tehnyt aloitetta mihinkään syvempään, mutta ainakin tämä tarjosi jonkinlaisen jatkumon.
"Soita mulle joku päivä", nainen ohjeisti. "Mä oon Janina."
"Elias", mies vastasi hymyillen.
"Elias", Janina makusteli sanaa suussaan. "Kiva nimi kultapojulle. Nähdään."
Elias katsoi, kuinka Janina käveli jalkakäytävälle hieman hortoilevin askelin ja viittasi itselleen taksin. Vasta perävalojen kadottua näkyvistä mies alkoi itse tehdä lähtöä, kääntyen vastakkaiseen suuntaan. Hänen kotinsa oli vain muutaman korttelin päässä, sinne kävelisi helposti pienessä hutikassakin. Kotimatkallaan hän mietti Janinaa ja tämän silmiä sekä heleää naurua. Ehkä hän näkisi naisesta unta...
× × ×
Seuraavana aamuna Elias havahtui herätyskellon kiduttavaan pirinään ja takaraivossa jyskyttävään kipuun. Hän irvisti sälekaihtimien välistä säteilevälle auringonvalolle ja peitti silmänsä käsillään. Hetken ajan mies harkitsi vakaasti takaisin unten maille palaamista, mutta sitten muistikuvat edellisillalta välähtivät takaisin hänen mieleensä. Ryminä, strobovalot, meluava musiikki ja Janina. Kaunis Janina, joka joi viskiä raakana ja keskusteli sujuvasti Bukowskin runoudesta. Janina, joka kutsui Eliasta kultapojuksi ja antoi hänelle puhelinnumeronsa.
Käyntikortin olemassaolon muistaessaan Elias kampesi itsensä ylös sängystä puhtaalla tahdonvoimalla. Hän koitti olla välittämättä epävakaasta, huojuvasta olosta, jonka äkkinäinen liike aiheutti ja keskittyi sen sijaan noukkimaan farkkunsa lattialta. Hieman hermostuneena hän alkoi tonkia niiden taskuja: Eliaksella oli tapana kadottaa tavaroita, etenkin jos hän ei ollut täysin selvänä niistä huolehtiessaan. Helpotuksekseen miehen sormenpäät osuivat johonkin paperiseen, ja hän veti esiin Janinan käyntikortin.
Laaksolan keskussairaala
Janina Lindström, kirurgi ja erikoislääkäri
janina.lind@simmail.org
+321972865
Kuistikatu 8, 90213
Voitokkaana Elias puristi kortin kämmeneensä ja asteli mahonkiselle lipastolleen, jonka päälle hän oli viime yönä hylännyt kännykkänsä.
Puhelimen digitaalikello näytti puoli yhtätoista aamupäivällä. Elias huomasi koulupoikamaisen jännittyneisyyden kuplivan vatsanpohjassaan, ja koitti rauhoitella itseään näpytellessään käyntikortin numeroa ylös. 25-vuotiaana hänellä oli kyllä jo ollut muutamia suhteita, pitkiä ja lyhyitä, sekä yhden yön juttuja ja salaisia ihastuksia. Koskaan aiemmin hän ei kuitenkaan ollut joutunut lähestymään toista osapuolta tällä tavoin. Jostain syystä hän oli aina ollut se, jolle soitettiin seuraavana päivänä. Ja joskus hän oli myös se, joka painoi punaista luuria eikä katsonut silmiin kaupungilla törmätessä. Suurin ensiaskel, jonka hän oli aiemmin kyennyt ottamaan, oli naisen lähestyminen baarissa.
Jostain syystä Elias ei pystynyt painamaan vihreää luuria. Jokin pidätteli häntä. Hän muisteli Janinan teräviä silmiä ja valoisaa hymyä. Katse kävi käyntikortissa. Siinä se luki, painetulla musteella: kirurgi ja erikoislääkäri. Eikä Janina voinut olla päivääkään yli kolmeakymmentä. Sellaisella tavalla menestynyt nainen, joka oli kaiken lisäksi miellyttävä ja upean näköinen, ei voinut olla kuka tahansa.
Ja sitten oli Elias. Pienessä kerrostaloasunnossa kituuttava Elias, joka nytkin kärsi tyhjän maalikankaan syndroomasta. Paikalliselta taidekeräilijältä oli tullut tilaus valokuvasta tehdystä maalauksesta, mutta edes niin helppoon ja synteettiseen tehtävään Elias ei kyennyt. Hän oli rahaton ja menestymätön, ei kunnianhimoinen pukumies. Hän oli täysin eri tasolla kuin Janina, jolla varmasti riitti vientiä. Ja miksi niin hieno nainen ylipäänsä viehättyisi Eliaksen seurasta yhtä paljon kuin Elias hänen?
Mies painoi punaista luuria ja heitti puhelimen sängylleen. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia.
× × ×
Lounasaikaan Elias vaivautui kiskomaan vaatteet päälleen ja raahautumaan naapuriin, Väinön apajaan. Pieni pubi voitti Ryminän mennen tullen, ja Elias tunsi pystyvänsä rentoutumaan rauhallisen kodikkaassa ympäristössä. Barista tunsi hänet ennestään, olihan hän vakioasiakas, ja tarjosi lounaan puoleen hintaan. Se sopi Eliakselle, jonka tili näytti uhkaavasti nollaa laskujen jäljiltä. Hän tappoi aikaansa juttelemalla niitä näitä parin muun kantakävijän kanssa ja pelaamalla tikkaa. Sellaisessa paikassa viihtymisen salaisuus oli pintapuolisessa laumaelämisessä. Kaikki ihmiset olivat hyvänpäiväntuttuja ja satunnaisia kasvoja tuhansien muiden joukossa, niitä, joita korkeintaan moikattiin ulkomaailmassa tavatessa. Pubin aktiviteetitkaan eivät olleet kovin syvällisiä tai vaatineet suurta perehtymistä: kaikki oli jollain tapaa yksiulotteista.
Ainoa asia, mihin Elias uskalsi siinä paikassa tuoda edes hieman sielua, oli musiikki. Hän soitti kitaraa harrastuksena, ja Väinön apajassa uskaltautui usein nousemaan yksinkin pienoislavalle. Ei hän maagisen hyvin soittanut, vaan sopi paremmin partioleirin iltanuotion äärelle kuin loppuunmyytyyn konserttisaliin, mutta pikkukaupungin pikkupubissa huonompikin kelpasi. Hän keräsi jopa vähän yleisöä, mikä oli siihen kellonaikaan omanlaisensa saavutus. Taiteet olivat olleet aina hänen juttunsa, mutta kitara ei voinut koskaan viedä maalausta häneltä. Oikeastaan se oli lähinnä korvike - Elias oli huomannut tarttuvansa soittimeen vain silloin, kun pensseli ei taipunut hänen tahtoonsa.
Aikansa oleiltuaan Elias päätti jättää pubin. Hän laski kitaran alas ja kiitti kolmen hengen yleisöään, astellen sitten kohti ovea. Ajatus kotiinpaluusta ei varsinaisesti riemastuttanut, sillä siellä odottaisi vain maalausteline ja tyhjyyttä kaikuva asunto. Ei hänellä ollut varaa edes tietokoneeseen, jolla viedä ajatukset pois kasaantuvasta työsarasta. Todennäköisesti hän päätyisikin vain harhailemaan pitkin kaupungin katuja tai ruokkimaan puluja keskuspuistoon eläkeläisten kanssa. Paikalliset mummot olivat jo ihastuneet häneen.
Ulos päästyään Elias teki jo ratkaisevan suunnanvaihdoksen, joka johdattaisi hänet kohti puistoa ja sen vanhojen rouvien kerhoa. Jalkakäytävälle astuttuaan hän kuuli kuitenkin häiritsevän tutun äänen läheltään.
"Kappas, suakin näkee", naisen nauru kantautui hänen korviinsa.
Elias kääntyi katsomaan ja tajusi Janinan seisovan vieressään. Hänellä oli päällään sairaalan vihertävä työasu, joka vain viimeisteli terävän älykästä vaikutelmaa. Ilmeisesti nainen oli yksi niistä lääkäreistä, jotka joutuivat työskentelemään lauantaisinkin.
"J-Janina", Elias änkytti ja kirosi verbaalisen lahjakkuutensa, joka tuntui tekevän katoamistempun kaikissa yllättävissä tilanteissa. "Mitä ihmettä sä täällä teet?"
"Ruokatunti", Janina hymyili vinosti. "Sairaalan kahvila ei juurikaan houkuttele. Entä sä, tasottamassa krapulaa vai?"
"Pakoilemassa töitä, lähinnä", Elias vastasi ja tunsi rauhoittuvansa hieman. "Eli oikeastaan samaa kuin säkin."
Janina vilkaisi rannekelloaan, ja tiesin, ettei tapaaminen voisi kestää paljoa kauempaa. Toisin kuin minulla, hänellä oli aikaraja. Nainen katsoi minua analysoiden ja hymyili sitten vienosti.
"Okei, mä tiiän ettet sä oo soittanu vielä ja teknisesti mun pitäis vaan olla hiljaa ja jatkaa matkaa, mut pakko kysyä. Mulla on ens torstaina pienet juhlat mun kämpillä, enimmäkseen tuttuja ja ihmisiä, joihin mua ei kiinnostais tutustua. Haluutko tulla käymään?"
"Sulla ei oo kovin houkutteleva mainospuhe", Elias virnisti.
"Mitä sitä kaunistelemaan", Janina kohautti olkiaan. "Olis ihan kiva, jos paikalla olis ees yks tyyppi jota mun ei tee mieli lyödä päähän leivänpaahtimella."
"Aina yhtä kaunispuheinen", Elias huokaisi teatraalisesti. "Ei mut totta kai mä tuun, anna vaan osote."
He vaihtoivat yhteystietoja jälleen, tällä kertaa molemminpuoleisesti. Sen jälkeen Janina joutui lähtemään, ja Elias jatkoi matkaansa kohti puistoa. Tunnelmassa oli tapahtunut muutos: nyt hän oli täynnä intoa ja halua päästä kertomaan tapahtuneesta jollekulle. Hän yritti jopa soittaa Miikalle, joka ei kuitenkaan vastannut puhelimeen. Baarimikko varmaankin nukkui, mutta tulisi kyllä pian kuulemaan Eliaksesta.
× × ×
Viikko tuli ja meni. Elias tiesi olevansa aivan liian täpinässä, kun otti huomioon, että hänen baarissa kerran tapaamansa nainen oli kutsunut hänet juhliin. Sitä tapahtui jatkuvasti, eikä se ollut suuri tuuletuksen aihe. Hän koitti olla välittämättä vatsassa lepattavista perhosista ajatellessaan Janinaa. Elias ei vieläkään tiennyt, mitä nainen oikeastaan halusi hänestä, joten ihastuminen tähän oli harvinaisen typerä teko. Siitä huolimatta hän huomasi miettivänsä Janinaa hieman liian usein, ja lähettelevänsä tälle turhia tekstiviestejä pitkin viikkoa. Joka kerta, kun kännykkä piipitti vastauksen merkiksi, Elias tunsi sydämen nousevan kurkkuunsa.
Torstai-iltana Elias veti jo edellisenä päivänä valitsemansa vaatteet ylleen ja lähti kohti Janinan antamaa osoitetta. Hetken ajan hän jo luuli, että nainen oli antanut hänelle väärät ohjeet jonkinlaisena pilana, mutta nähdessään horisontissa Janinan kuvaileman talon ("sellanen ykskerroksinen ja kirkkaan turkoosi, et voi olla huomaamatta") helpottui syvästi. Jännitys nousi taas pintaan.
Janina oli neuvonut käyttämään sivukuistia, ja niin Elias myös teki. Hän nielaisi koputtaessaan puista ovea ja suoristi takkiaan hermostuneena. Isommat tilaisuudet eivät olleet hänen juttunsa, ja nyt pitäisi vaikuttaa edustavalta Janinan silmissä.
Oven avautuessa Elias loihti kasvoilleen leveän hymyn, joka kuitenkin valahti avaajan ollessa joku täysin muu kuin Janina. Hieman snobimaisen oloinen nainen kohotti kulmaansa ja katsoi Eliasta päästä varpaisiin, kävellen sitten pois, oven auki jättäen. Elias tulkitsi sen kutsuksi tulla sisään ja astui asuntoon. Hän sulki oven perässään ja vilkuili ympärilleen uteliaana.
Sivukuistilta pääsi suoraan jonkinlaiseen keittiön ja olohuoneen yhdistettyyn tilaan. Sohvien luona oli joitakin ihmisiä keskustelemassa keskenään. Takapihalta kuului puheensorinaa, ja ilmeisesti useimmat olivat menneet sinne. Janinaa ei näkynyt missään, ja Elias huomasi seisovansa yksin keskellä suurta huonetta. Hetken hän harkitsi pihalle lähtöä ja suuremman ihmismassan kohtaamista, mutta jostain syystä ei meinannut saada itseään liikkeelle.
Tuttu tunne hiipi hänen selkärankaansa pitkin. Tällaista se oli ollut aina ennenkin, Elias muisti, ja huokaisi hiljaa. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä taas pikkulapseksi, kouluun kesken lukuvuoden tulleeksi pojaksi, joka seisoi leikkikentän reunalla kenenkään näkemättä tai kuulematta. Vaikka hän kuvittelikin yleensä muuttuneensa ihmisenä ja kasvaneensa jossain vuosien varrella oikeaksi aikuiseksi, kaikki taisi olla sittenkin yhä ennallaan. Tarvittiin vain sopiva asetelma ja hän kutistui taas kymmenvuotiaaksi räsynukeksi. Hän ei tiennyt mitä tehdä tai miten päin olla, ja sen sijaan, että hän olisi yrittänyt sopeutua muiden joukkoon, hän katseli kaukaa toisten elämän vierimistä eteenpäin. Niin se oli aina ollut.
Hitto, hän inhosi juhlia.
"Elias?"
Janinan ääni kuului yhtäkkiä hänen takaansa, ja Elias kääntyi ympäri hämmentyneenä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä nainen oli tullut, mutta ilman mitään varoitusta tämä seisoi hänen edessään. Elias, joka oli juuri ollut harkitsemassa vaivihkaista lähtöä, koitti kohottaa kasvoilleen hymyntapaisen.
Janinan näkeminen nostatti edelleen vatsanpohjaan perhosia, ja työnsi äskeiset tunteet tehokkaasti syrjään. Vaikka Elias oli koittanut paukuttaa päähänsä, ettei hänellä tulisi koskaan olemaan mitään mahdollisuuksia Janinan kaltaiseen naiseen, oli hyvin vaikea pysyä kaverillisen neutraalina. Epätietoisuus oli entistä ahdistavampaa nyt, kun Janina oli konkreettisesti läsnä, elävänä ja hengittävänä.
"Sä päätit sit tulla", Janina hymyili. "Hyvä vaan, mä meinasin jo kokea tylsyyskuoleman noiden ihmisten kanssa. Istuin just ulkona varmaan puol tuntia kuuntelemassa jonkun ylilääkärin selostuksia ohitusleikkauksista."
"Muodikas aihe kieltämättä", Elias totesi.
Janina naurahti ja katsahti sivusilmällä olohuoneeseensa rantautuneita kutsuvieraita.
"Aika nuivaa sakkia, vai mitä?" hän kysyi hieman matalammalla äänellä. "Mut oota vaan, mun kaveri toi terästettyä boolia. Menee pari tuntia ja ne on jo ihan kuutamolla. Et uskois kuinka paljon mun työkaverit on viinan perään."
"Vaikee uskoa", Elias kohotti kulmaansa. "Noi vaikuttaa kaikki siltä, että niillä ois rautakanki perseessä tai jotain."
"Voi kuule, sä et oo nähny vielä mitään", Janina päivitteli. "Unohin kertoo sulle, mut bileiden pukukoodi on juhlallinen ja uimapuvut. Puolella jengistä on bikinit tai Speedot noiden kuteiden alla. Voin lainata sulle, jos haluut, mun veljeltä on jääny parit uimahousut tänne."
"Mitä, onks sulla uima-allas?" Elias kysyi järkyttyneenä. Totta kai lääkärit olivat hyvin palkattuja, mutta hän oli tulkinnut talon halvemmaksi malliksi sen pienemmän koon vuoksi.
"Ikävä kyllä ei, mutta vaahtobileet voi järkätä muutenkin", Janina vinkkasi silmää. "No, miten ois booli? Siedät vähän paremmin tätä ympäristöä."
Janinan kertomus piti paikkansa. Lukuisia tunteja myöhemmin kaikki olivat jo heittäneet mekkonsa ja smokkinsa pois, karaten takapihalle luodun vaahtopaljouden sekaan. Janina oli avannut poninhäntänsä, eikä näyttänyt lainkaan hassummalta. He olivat lähinnä viettäneet aikaa yhdessä koko illan, ja vaahdon käytyä tylsäksi paenneet boolista innostuneita lääketieteen ammattilaisia takaisin sisälle. Olohuoneessa oli muitakin pelastautuneita, mutta he vetäytyivät hieman erilleen muusta ryhmästä. Janina oli joutunut luopumaan piilolinsseistään ja valitellen laittanut silmälasit päähänsä, mutta se ei vähentänyt hänen karismaansa tippaakaan.
Nainen loi pitkän katseen muihin läsnäolijoihin ja hymyili hieman.
"Toivottavasti kukaan ei kadu mitään aamulla", hän hymähti. "Vaikka noi tyypit näyttää aika rauhallisilta."
"Mm-m", Elias myötäili, eikä viitsinyt sanoa mitään. Vaikka hän olikin vain kevyessä hiprakassa, hän ei viitsinyt pilata hetkeä suuremmalla verbaaliakrobatialla. "Hei muuten, tuli mieleen kun katoin tätä porukkaa. Missä sun poikaystäväs on?"
Se oli hyvin huonosti peitelty yritys saada tietää Janinan suhdetilanne. Terävä-älyinen nainen tajusi varmasti asian, mutta leikki silti mukana.
"Pelkään pahoin ettei mulle oo suotu sellasta luksusta", hän hymyili lähes melankolisesti. "Lääkärin ura ei oo se kiireettömin. Sosiaaliselle elämälle ei jää paljon aikaa. Baarivierailut ja tällaset juhlat on oikeesti mulle aika harvinaista herkkua."
"No mut silti", Elias intti. "Sun kaltasellas luulis löytyvän kosijoita riittämiin. Vaikee uskoa ettei sulla ois ketään."
"Eipä just nyt", Janina vastasi pilke silmäkulmassaan.
Mansikkaboolin ja Janinan tilannetajun rohkaisemana Elias astui lähemmäs, vetäen naisen lähelleen. Hiiteen epävarmuus. Hän ei viitsinyt välittää vähän matkan päässä keskustelevista juhlijoista: he olivat jo nähneet pahempaakin, ainakin takapihan touhuista päätellen.
"Haittaako sua sit, jos mä teen näin?" Elias kysyi hieman vaimeammalla äänellä.
Janinan huulille nousi salaperäinen hymy.
"Ei todellakaan", nainen hengähti.
× × ×
Kun Elias heräsi, hän ei hetkeen ollut varma, missä oli. Sitten muistikuvat virtasivat hänen päähänsä tasaisena juovana, joka vahvistui hetki hetkeltä. Siitä oli jo tovi, kun hän oli viimeksi herännyt vieraasta sängystä. Sängyn toinen puolisko oli tyhjä, mutta siihen jäänyt painauma oli vielä haalean lämmin. Kun Elias kuunteli tarkkaan, hän pystyi kuulemaan suihkun äänen jostain päin taloa. Ilmassa leijaili vieno kahvin tuoksu.
Hän painoi päänsä takaisin tyynyyn ja hymyili itsekseen. Päässä pyöri vielä lukuisia kysymyksiä ilman vastauksia, mutta sillä hetkellä hän oli puhtaasti onnellinen.
Sen jälkeen kaikki alkoi sujua vähän paremmin. Elias lähti Janinan luota kahvit juotuaan. Hän ei vieläkään tiennyt, mitä he oikeastaan olivat - Janina oli sanonut, että he voisivat tapailla. Tarkoittiko se seurustelua? Elias ei tiennyt.
Sen hän sen sijaan tiesi, että Janinan kanssa olo helpotti elämää kummasti. Pitkästä aikaa hän ei ollut aivan niin yksin ja syrjäytynyt kuin normaalisti. Hän alkoi maalata taas, ja vastaanotti lisää tilaustöitä silkasta työn ilosta. Hän puhui ihmisille enemmän ja vietti aikaa Miikan kanssa. Muuallakin kuin Ryminässä.
Niin jatkui yli kuukauden. Kahvilatreffeillä Janina viittasi Eliakseen poikaystävänään, mikä varmisti sanattoman sopimuksen. He näkivät toisiaan aina, kun ehtivät, vaikka joskus tekikin tiukkaa - Janina ei ollut valehdellut sanoessaan työaikojensa olevan tiukat. Järjestelyjen hankaluudesta huolimatta heillä meni hyvin. Jossain Eliaksen mielen syvyyksissä eli jo ajatus siitä, että he voisivat kestää pidemmällekin.
Eräänä tiistai-iltana Elias oli tarttunut jälleen pensseliin. Hän viimeisteli parhaillaan valokuvamaalaustaan, jota taidekeräilijä odotti jo innolla. Mukava vanhempi mies. Stereoissa soi rauhallinen kitarakappale ja ulkona hämärsi jo. Eliaksen olo oli tyyni.
Siksi hän hämmästyi, kun kuuli ovikellon soivan. Hän kurtisti kulmiaan ja laski pensselin alas, kävellen sitten ovelleen. Hetken ajan hän arveli vierailijan olevan Miikka, tai ehkä alakerran ryppynaamainen kukkahattutäti, jolla oli kaksitoista kissaa ja joka usein valitti Eliaksen metelöinnistä, vaikka mies koittikin olla kerrostalossa niin hiljaa kuin suinkin.
Tulija ei ollut Miikka. Sekunnin murto-osan ajan Elias oli hämmentyneen ilahtunut: Janina, joka nyt seisoi hänen ovensa takana, ei yleensä tehnyt yllätysvisiittejä.
Sitten hän näki naisen punertavat kasvot ja itkuiset silmät, jotka olivat tuhrineet hänen meikkinsä. Janinan kädet tärisivät, ja jokin hänen katseessaan oli muuttunut.
"M-mikä on?" Elias kysyi pöllämystyneenä. Hän ei ollut yleensäkään kovinkaan loistava äkkinäisten tunteenpurkausten lepyttelyssä, mutta tämä tilanne sai hänet täysin pois raiteiltaan. Päässä huusi tuhat varoitusmerkkiä, kaikki kirkuvan punaisia. Samalla jossain huoli nosti päätään.
"Elias, meidän... Meidän pitää puhua."
Painostava hiljaisuus.
