2. Tyyntä myrskyn edellä

Keittiön seinäkellon tikitys herätteli muutoin ahdistavan alavireistä hiljaisuutta. Elias tunsi kahvikupin lämmön sormissaan, ja huomasi pitelevänsä mukista kiinni kuin pelastusrenkaasta. Hän oli tarjonnut kahvia Janinallekin, mutta nainen oli katsonut häntä epäuskoisen loukattuna, ja Elias oli työntänyt pannun syrjään vähin äänin. Nyt he istuivat pöydän ääressä lähestulkoon täydellisen hiljaisuuden ympäröiminä. Lausumattomat sanat ja kysymykset suorastaan kuplivat Eliaksen kielellä, mutta jokin Janinan lysähtäneessä olemuksessa sai hänet hiljenemään. Hän ei vain uskaltanut avata suutaan, aivan kuin yksikin väärä vokaali olisi voinut saada hänen edessään istuvan naisen räjähtämään.

Hiljaisuuden rikkoi lopulta Janinan vaimea kuiskaus.

"Tää ei voi olla totta", hän tuntui sanovan enemmänkin itselleen. "Tää ei voi..."

Elias ei vieläkään rohjennut lausua mitään. Hän loi katseensa alaviistoon, tylsänharmaaseen lattiaan, jota hän oli inhonnut niin kauan kuin muisti. Janinaa miehen vastaamattomuus ei haitannut, vaan hän jatkoi vaisusta vastaanotosta huolimatta.

"Mulla on ura", hän vaikersi. "Mulla on suunnitelmia. Ja unelmia. Eikä niistä yhteenkään kuulu jollekin satunnaiselle jätkälle paksuks pamahtaminen ennen kolmeakymmentä."

"En mä nyt niin satunnainen ole", Elias sai sanotuksi lempeällä äänensävyllä.

"Me ollaan seurusteltu vähän yli kuukausi", Janina huoahti turhautuneena. "Mun piti mennä jonkun menestyvän kanssa naimisiin, hankkia rantatontti ja yletä kirurgian osaston johtajaksi. Ja vääntää yks tai kaks mukulaa sit joskus, jos aikaa riittää. Mun piti matkustaa Afrikkaan ja tehdä rokotetutkimusta. Saada kunnioitusta ja kuuluisuutta. Ei siihen kuvioon sovi mikään puolhutikassa siitetty äpärä."

Kylmät väreet nousivat Eliaksen selkää pitkin. Hän ei ollut varma, mitä sanoisi, mutta päätyi lopulta vastaamaan jotain ympäripyöreää.

"Kyllä sä ehdit tehdä vielä noita juttuja", hän koitti vakuuttaa Janinaa varovasti. "Lapsen kanssa tai ilman."

Omasta osuudestaan tuossa tulevaisuudessa Elias ei uskaltanut mainita mitään. Hänellä oli ikävä tunne, etteivät Janinan puheet menestyksekkäistä naimakaupoista ja suuresta rantatontista koskeneet alkuunkaan häntä.

"Enkä ehdi", Janina ärähti. "Ja vaikka ehtisinkin, en vois. Ei siinä bisneksessä pärjää, jos pentu pyörii jaloissa. Se on mennyttä nyt. Ja aborttia mä en hanki, tiedoksi vaan."

Nainen suoristautui tuolissaan ja koitti selvästi koota itsensä. Hänen silmissään oli lähes teräksinen katse, sellainen, joka tulee vain sydämensä sulkeneille ihmisille.

"Kai tästä tilanteesta pitää vaan selviytyä. Jotenkin."

Janina huokaisi syvään ja nousi.

× × ×

Seuraavat viikot kuluivat loputtomalta tuntuvassa hullunmyllyssä. Elias ei saanut juurikaan aikaa sopeutua vauvauutisiin - oikeastaan hänen ainoa mahdollisuutensa annettiin Janinan suorasukaisen kysymyksen muodossa.

"Haluatko sä osallistua tähän vai et?"

Sen jälkeen se olikin ollut menoa. He olivat päättäneet, että olisi järkevintä muuttaa yhteen - mikä oli johtanut Eliaksen kerrostaloasunnon vuokrasopimuksen irtisanomiseen. Hän ahtaassa kaksiossaan ei voinut kasvattaa lasta. Janinan kämpässä sen sijaan oli runsaasti tilaa, joten uuden talon hankkimisen sijaan he yksinkertaisesti muuttivat Eliaksen sinne. Miehen tunteet äkkinäisten tapahtumien suhteen olivat ristiriitaiset, eikä niistä vähimmäiseksi jäänyt yleinen ahdistus tulevaisuuden, nykyisyyden ja käytännössä katsoen kaiken suhteen, mutta sopeutumiskyky osoittautui valtiksi. Hän huomasi tuntevansa olonsa mukavammaksi Janinan kotona päivä päivältä, muttei voinut ravistaa vierailijamaista oloa pois harteiltaan. Se oli nimenomaan Janinan koti, ei hänen. Hän tunsi itsensä ylimääräiseksi.

Elias vietti päivät lähinnä kotona tai Miikan kanssa, mutta Janina kävi yhä töissä urheasti. Hänen aamupahoinvointinsa oli pahemmasta päästä, ja raskaus tuntui muutenkin menevän aina vaikeampaan suuntaan. Väsymys kuulsi selvästi läpi. Janina halusi kuitenkin työskennellä niin kauan, kuin vain pystyi - hän vei töitä jopa kotiin, mitä Elias ei aivan ymmärtänyt. Aivan kuin hän olisi halunnut todistaa olevansa edelleen yhtä työkykyinen kuin kaikki kollegansa, mikä taas oli emävale. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä hankalammaksi työnteko muuttui.

Janina suoritti leikkauksia vielä kauan raskausmahan alettua näkyä. Pomo alkoi jo puhua vihjailevasti äitiyslomasta, vaikka sen aika ei olisi vielä kuukausiin. Janina tiesi, että lomaa odotellessa olisi fiksuinta hellittää ja tehdä töitä löyhemmin, mutta hän ei kyennyt siihen. Se tuntui luovuttamiselta, irti päästämiseltä, eikä hän koskaan jättänyt asioita puolitiehen. Hänelle tarjottiin jopa aikaistettua äitiyslomaa, mutta ylpeys ei antanut myöten.

Samaan aikaan, kun Janina vietti päivänsä sairaalassa ja yönsä paperitöiden ääressä, Elias palasi takaisin leipätyöhönsä - maalaamiseen. Hän oli tuonut vanhasta asunnostaan maalaustelineen ja muut tarvikkeet. Tilaustöitä oli jäänyt rästiin, ja lisäksi luovuus pakotti purkamaan tunteita kankaalle. Hän maalasi määrättyjen töiden lisäksi paljon muutakin - rajuja, vihaisia töitä, mystisiä töitä, ja myös rauhallisia, eteerisiä maisemia. Sellaisia, jotka toivat sielunrauhaa. Paikkoja, joissa hän haluaisi olla tai käydä. Maailma ahdisti liikaa.

Asiat helpottuivat, kun työtahti kävi lopulta liian kovaksi ja vahvan taivuttelun jälkeen Janina jäi aikaistetulle äitiyslomalle. Hänen työnantajansa väitti ymmärtävänsä ja lupaili, ettei mikään muuttuisi hänen palattuaan, mutta Janina oli nähnyt tarpeeksi lapsia tehneiden lääkäriäitien kohtaloita työpaikalla tietääkseen, ettei se ollut totta. Vapaalle jäätyään hän koitti kuitenkin jättää työelämän kunnolla taakseen ja rentoutua. Ei ollut vauvan vika, että se oli tullut väärään aikaan. Se tarvitsi häntä, ja hän tarvitsi sitä.

Lapsi lähensi myös Janinaa ja Eliasta. He olivat siihen asti lähinnä pälyilleet toisiaan korvat luimussa, molemmat liian shokissa yhtäkkisestä elämänmuutoksesta voidakseen edes keskustella keskenään. Nyt asiat alkoivat asettua taas uomiinsa, ja molemmat hyväksyivät pikkuhiljaa roolejaan vanhempina. Elias uskaltautui kokeilemaan Janinan vatsaa, ja hihkaisi eräänä iltana ihastuneena tuntiessaan vauvan potkut kosketuksensa alla. He eivä uskaltaneet vielä puhua sellaisista asioista kuin nimistä tai huoneen sisustuksesta, mutta siihen pisteeseen oltiin pääsemässä.

Janina alkoi käydä ulkona enemmän. Hän piti erityisesti paikallisesta puistosta, ja löysi sieltä monia uusia tuttavuuksia. Erityisesti hän nautti muutamasta lähiönaapurista, jotka suostuivat pelaamaan shakkia hänen kanssaan. Viaton harrastus piti vielä älyn terässä ja harkintakyvyn kunnossa. Joskus hän istui puistossa auringonlaskuun asti, ja tilasi taksin kotiin. Vaikka hän ei asunut erityisen pitkän matkan päässä puistossa, pitkät kävelymatkat alkoivat pikkuhiljaa tuntua vain rasittavilta.

Parantuneesta elämäntilanteesta huolimatta kaikki ei ollut aina ruusuilla tanssimista. Elias ja Janina ajautuivat silloin tällöin riitoihin, jotka kulminoituivat välillä huutamiseen ja päivien mittaiseen mököttämiseen. Yleensä he tappelivat pienistä asioista, aina tiskivuoroista sängyn oikeaoppiseen petaamiseen. Heidän eronsa tuntuivat korostuvan entisestään nyt, kun he asuivat saman katon alla - lujatahtoinen, suoraselkäinen ja pikkutarkkuuteen taipuvainen Janina, sekä hieman lussumpi, huoleton ja saamaton Elias. Heidän luonteensa loivat reseptin tuhoon.

Sellaisina iltoina Elias asteli ovesta ulos sanaakaan sanomatta ja vietti yön muualla. Joka kerta hänen tiensä johti Ryminään ja sitä kautta Miikan asunnolle, jossa hän nukkui sohvavuoteelle levittäytyneenä aamuun asti. Käytös sai Janinan aluksi suuttumaan vain lisää, ja yhdessä vaiheessa hän päätyi jopa syyttämään Eliasta pettämisestä. Miikka suostui kuitenkin vapaaehtoisesti todistamaan, että Elias vietti aikaansa hänen nurkissaan videopelien ja nachopussien kanssa, ei suinkaan toisen naisen syleilyssä. Se rauhoitti Janinan ainakin jossain määrin.

Vaikka heillä oli erimielisyyksiä, raskauden loppupuolella Janina ja Elias onnistuivat viimein sisustamaan lapsen huoneen. Aiemmin se oli toiminut työtilana, mutta nyt toimistotarvikkeet saivat väistyä piirtopöydän, lelujen ja uuden kehdon tieltä. Sisustusprosessi oli, yllättävää kyllä, valottanut myös Janinan menneisyyttä oudoilla tavoilla. Elias oli huonekaluja hankkiessa kysynyt häneltä, oliko hänellä kenties vanhempiensa luona vanhoja tavaroita, joita voisi rahan säästämiseksi hyödyntää. Siinä vaiheessa Elias oli saanut ensimmäistä kertaa tietää, ettei Janinakaan ollut yhteyksissä perheensä kanssa.

"Ne on kyllä vielä varmaan hengissä jossain", nainen totesi. "Mutta en oo kuullut niistä vuosiin."

Elias ei kysellyt enempää. Hän jos kuka tiesi, miltä rikkoutunut perhetausta tuntui.

Lopulta H-hetki koitti. Lapsivesi tuli yllättäen, kun Janina oli siivoamassa vessaa. Hänen oli pakko myöntää, ettei ollut odottanut sitä lainkaan - laskettu aika oli kyllä jo aivan nurkan takana, mutta jotenkin hän oli kuvitellut, että ennen synnytystä vierähtäisi vielä edes viikko. Yllättävät tilanteet olivat kuitenkin muodostuneet jotakuinkin Janinan erikoisalaksi - hän rauhoitti itsensä ja huusi sitten Eliasta. Hänen pitäisi päästä sairaalaan.

Elias ei ottanut tilannetta ihan yhtä hyvin haltuun. Seuraava vartti koostui lähinnä hysteerisestä kiljumisesta ja epämääräisestä soheltamisesta, kun Elias koitti kerätä tarvittavia tavaroita ja samalla panikoi kuin maailmanloppu olisi tullut. Janina seurasi toimitusta vierestä lähes kyllästyneenä. Aivan kuin Elias olisi ollut menossa synnyttämään, ei hän.

He pääsivät lopulta autoon, mutta Janina löysi itsensä kuskin paikalta.

"Hetkinen, eikö sun pitäisi ajaa?"

"Oon liian paniikissa, kädet tärisee liikaa", Elias pihisi.

Janina pyöräytti silmiään ja painoi kaasua.

× × ×

Äkkinäisestä ja kauhuntäytteisestä lähdöstä huolimatta loppu sujui hyvin. Janina vietti synnytysosastolla koko yön, mutta aamun aikaisina tunteina maailmaan ilmestyi lopulta tyttövauva Felin. Eliaksen sanoin "kalpea rääpäle", joka sai isänsä sukunimen. Piirteistä oli hankala vielä sanoa mitään, lukuun ottamatta Janinalta perittyä, vaaleaa ihoa. Harkinnan jälkeen Elias ja Janina päätyivät yhteistuumin jo aiemmin harkitsemaansa nimeen. Ina Felin oli syntynyt.

Kotiutus tapahtui eräänä iltana pari päivää synnytyksen jälkeen. Ina, joka oli hämmästyttävän vähätarpeinen vauva, nukahti kehtoon päästyään lähes heti. Elias ja Janina hiljenivät tuijottamaan pientä kääröä. Jotenkin sen läsnäolo teki kaikesta paljon todellisempaa. Siihen asti raskaus oli tuntunut vain jonkinlaiselta leikiltä.
"Se on niin pieni", Janina sanoi hiljaa.
"Luuletko sä, että me pystytään huolehtimaan siitä?" Elias kysyi, kuin varmistusta etsien.
Janina kääntyi katsomaan häntä lempeä katse silmissään.

Nainen astui lähemmäs ja veti Eliaksen lähelleen.

"En", hän kuiskasi vastaukseksi. "Mä tiedän."

× × ×

Kaksi vuotta myöhemmin

Paikallinen taidegalleria oli suuri, moderni rakennus kaupungin keskustassa. Se oli rakennutettu seitsemän vuotta aikaisemmin, kun edellinen galleria oli palanut maan tasalle erään performanssitaide-esityksen pyrotekniikan epäonnistumisen seurauksena. Tapaturma oli ollut onni onnettomuudessa, sillä kaupunki lupasi rakennuttaa erinäisten yksityisten lahjoittajien avulla uuden, uljaamman ja suuremman taidegallerian. Tämä sai taidepiirit hurraamaan, sillä vanhalle gallerialle nimitys "lahoava rotisko" olisi ollut pelkkä kehu.

Galleria tunnettiin hyvästä maustaan ja korkeasta tasostaan. Aiemmin Elias oli käynyt siellä lähinnä ihailemassa taidetta ja etsimässä uutta inspiraatiota maalaamiseen. Joskus siellä oli järjestetty taiteilijajuhlia, joihin hänkin oli päässyt mukaan. Nyt tuulet olivat kuitenkin kääntyneet. Kovan työn jälkeen Elias oli kiinnitetty seuraavana vuonna alkavaan, kolmekuukautiseen taidenäyttelyyn. Mukana oli muutama muukin taiteilija, mutta tilaisuus oli mahtava, eikä sitä kannattanut hukata.

Sinä päivänä Elias oli saapunut gallerialle kutsusta. Hänet oli pyydetty tarkastamaan sovitut tilat ja vahvistamaan, että ne sopivat hänen töilleen. Mies tunsi tiensä labyrinttimaisessa rakennuksessa kuin leikiten, ja yläkertaan päästyään huomasi nopeasti etsimänsä hahmon.

Aino Kupiainen oli senhetkisen gallerianhoitajan apulainen ja erään yksityislahjoittajan tytär. Juuri hän oli soittanut Eliakselle ja pyytänyt häntä tulemaan paikalle. Aino oli ihminen, josta oli vaikeaa olla pitämättä: hän oli jollain tapaa viattoman ja herkän oloinen, mutta samalla kiltti ja hyväntahtoinen. Jokin hänessä tosin oli hieman etäistä, aina virallista ja vetäytyvää. Vaikka hän hymyili kaikille lämpimästi ja puhui mielellään ja paljon, Elias tai kukaan muukaan ei tiennyt hänestä itsestään paljoakaan, eikä juuri välittänyt tietääkään. Hän ei ollut naimisissa eikä hänellä ollut lapsia, eikä monikaan edes ollut varma, missä hän asui. Elias sentään tiesi, että eräs pieni omakotitalo kaupungin toisella laidalla oli jo kauan ollut Ainon omistuksessa.

"Hei, Elias", Aino tervehti miestä ystävällisesti. "Mitä pidät? Näyttääkö hyvältä?"

"Loistavalta", Elias virnisti. "Mulla olisi tosin yksi kysymys. Montako taulua arvelet mun tilaan mahtuvan? Tällä hetkellä oisin tuomassa kahtakymmentä, mutta en oo varma..."

"Kaksikymmentä on hyvä määrä", Aino nyökkäsi. "Jotkut tuovat vähemmänkin, mutta tunnen tyylisi entuudestaan. Se sopii kyllä."

"Hienoa", Elias vastasi helpottuneena. "Olin vähän huolissani, mä tuppaan aina tekemään vähän liikaa tai sitten en ollenkaan... Teen just nytkin yhtä ylimääräistä taulua, suurta sellasta, ja lisää duunia on tulossa. Se kaupungintalon pamppu suostui vihdoinkin antamaan sen työtilojen eheyttämisprojektin mulle."

Aino löi kätensä yhteen ja hymyili ilahtuneena. Vastaanotto lämmitti Eliaksen sydäntä.

"Mutta sehän on upeaa, se on iso työ! Sinä kyllä ansaitsit sen, olit kaikista ehdokkaista paras. Vaimosi on varmaan innoissaan!"

"Kiitos", Elias naurahti. "Ja no, miten sen nyt ottaa. Janina ei oo koskaan oikein perustanut näistä maalausjutuista..."

× × ×

Samaan aikaan, kun Elias oli milloin taidegalleriassa ja milloin kaupungintalolla tai Miikalla, Janina oli enimmäkseen kotona Inan kanssa. Tyttö oli pikkuhiljaa siirtynyt kävelyikään, ja ottanut jo ensiaskeleensa. Janinasta oli ihanaa nähdä Inan kasvavan, ja hän vietti päivänsä tyttärensä kanssa leikkien. Aluksi lapsen synnyttyä Janina oli kuvitellut palaavansa töihin mitä pikimmiten, mutta hän oli päätynyt ottamaan lisää äitiysvapaata vielä loppukesäksi. Ina oli jo kaksivuotias, mutta Janina ei voinut kuvitellakaan olevansa missään muualla. Sydän haikaili yhä takaisin työhön, jota hän rakasti, ja hän tulisikin toivon mukaan palaamaan siihen, mutta enää ajatus kotona Inan kanssa olemisesta ei tuntunut pakkopullalta.

Tytössä oli alkanut näkyä molempien vanhempiensa piirteitä. Ina oli perinyt äitinsä ihon ja hiukset, mutta Eliakselta saadut vihreät silmät nappasivat huomion heti. Tyttö oli muutenkin eloisa ja viehättävä lapsi, joka sai vieraiden sydämet puolelleen nopeasti. Hän rakasti piirtämistä, minkä Janina tulkitsi Eliakseen viittaaviksi ominaisuuksiksi, mutta lääketieteessä uraa tehnyt äiti elätteli vielä toivoa, että kouluun päästyään Ina osoittautuisi loogiseksi ja matemaattiseksi. Ei taiteellisuudessa vikaa ollut, mutta puhtaalla älyllä pärjäsi elämässä paljon paremmin.

Ina oli hurmannut myös Eliaksen. Kotona ollessaan mies upotti lähes kaiken aikansa tyttäreensä, josta oli kehkeytynyt perinteinen "isin pikku prinsessa". Elias tiesi, ettei lapsia kannattanut hemmotella, mutta hän ei voinut estellä itseään. Hän olisi varmaan hakenut pikkutytölle kuun taivaalta, jos olisi vain voinut. Osasyynä oli ehkä hänen oma menneisyytensä: Eliaksen lapsuus oli ollut niin karua, inhottavaa aikaa, ettei hän halunnut Inan tuntevan mitään edes etäisesti samanlaista. Toistaiseksi yritys oli onnistunut.

Viikonloppuisin koko perhe kävi puistossa. Ina rakasti sitä, vaikka toistaiseksi alueella ei ollutkaan lapsille kunnollista leikkipaikkaa keinujen lisäksi. Eräs lauantai-iltapäivä, joka oli jo taittumassa iltaan, ei ollut mikään poikkeus. Janina leperteli parhaillaan tyttärelleen, ja Elias oli ehdottamaisillaan piknik-paikalle siirtymistä, kun hän kuuli vaimean huudahduksen jostain takaansa.

"Elias! Sinäkö siinä?"

Mies kääntyi ympäri ja näki Ainon seisovan edessään, samassa virallisessa asussa kuin muulloinkin.

"Kappas, Aino", Elias naurahti. "Näkee tuttujakin täällä."

Nainen näytti yhtä sievältä kuin aina ennenkin. Hetkeen Elias ei ollut varma, mitä sanoa, mutta sitten Janinan ääni rikkoi hiljaisuuden.

"Ja kukas tämä on?"

Janina astui miehensä vierelle Ina sylissään, ja Elias tajusi, etteivät hän ja Aino olleet koskaan edes tavanneet.

"Ai, anteeksi, pitikin esitellä teidät", taiteilija naurahti. "Janina, tässä on Aino, hän on töissä taidegalleriassa. Aino, tässä on vaimoni Janina ja tyttäreni Ina."

Oikeastaan Janina ja Elias eivät olleet vielä naimisissa. Kihloissa kyllä, mutta eivät virallisesti avioliitossa. Suurin syy oli raha: Janina halusi kunnon häät, jos sellaiset kerran pystyyn pistettiin, eivätkä heidän tulonsa olleet parhaasta mahdollisesta päästä. Kyllä niillä selvisi ihan hyvin, mutta suurempia kekkereitä ei voinut ryhtyä järjestelemään. Osittain kyse oli myös puhtaasta epäröinnistä: he olivat sopineet, etteivät toistaiseksi menisi naimisiin, eivät ennen kuin tiesivät, että he myös kestäisivät yhdessä. Ulkopuolisille, tutuille ja vastaaville he sanoivat kuitenkin olevansa aviopari jo pelkän helppouden vuoksi. Kumpaakaan ei kiinnostanut alkaa selvittää tilannetta vieraille. Inaan heillä oli yhteishuoltajuus, ja monen mutkan kautta hänelle oli päätynyt Eliaksen sukunimi.

Aino tuskin kuitenkaan olisi välittänyt heidän suhdesotkuistaan. Nainen henkäisi lumoutuneena, katse Inaan laskeutuen.

"Voi, tämäkö on Ina? Olen kuullut sinusta paljon!"

Se oli totta. Eliasta lähes hävetti myöntää, että hän oli muuttunut yhdeksi niistä isistä, jotka kantoivat lapsestaan ainakin kolmea kuvaa lompakossaan ja kehuivat tämän pienimmilläkin saavutuksilla, aina sievästä puuväripiirroksesta pottataitoihin.

Aino keskittyi seuraavat viisi minuuttia lepertelemään Inalle ja rupattelemaan niitä näitä Janinan kanssa, joka käyttäytyi kuten ylpeät äidit yleensä ja esitteli Inaa kuin maailman kahdeksatta ihmettä.

Jonkin ajan kuluttua Ina alkoi haukotella, ja Janina hymyili kohteliaasti.

"Jonkun taitaa olla aika mennä nukkumaan", hän hymähti. "Päiväunet jäivät väliin."

"Juu, pitää varmaan lähteä", Elias myötäili.

"Käyn viemässä Inan jo autoon. Oli hauska tavata", Janina totesi ja Ainon vastattua samoin kääntyi kannoillaan ja käveli kadunreunaan jätetylle autolle.

Sitten Elias ja Aino olivatkin jo kahden.

"Mitä sä oikein teet täällä?" Elias kysyi, aiempi muodollisuus puheenparresta puuttuen. Samaa ei voinut tosin sanoa Ainosta. "Luulin, että oot vielä ulkomailla."

"Matka päättyikin odotettua aiemmin, joten lensin kotiin jo toissapäivänä", Aino hymyili.

Hän oli ollut viimeiset pari viikkoa gallerian puolessa työmatkalla Ranskassa. Elias ei ollut matkan perimmäisestä tarkoituksesta aivan perillä, mutta hänen käsityksensä mukaan kyseessä oli jonkinlaista varainkeruuhommaa, mikä sekin kuului Ainon toimenkuvaan. Gallerialla oli ystävyysmuseo pienessä ranskalaisessa kaupungissa, missä Ainokin oli ollut.

"No, oliko hyvä reissu?" Elias kysyi, mikä vapautti monta minuuttia kestävän selityksen kaikista asioista, joita Aino oli päässyt matkallaan näkemään. Naisen innostus oli liikuttavaa.

He päätyivät lopulta keskustelemaan yli vartin verran. Puheenaihe siirtyi Ranskasta yleisiin kuulumisiin ja sitten, kuten yleensä, taiteeseen ja siitä taidegalleriaan.

"Mua huolestuttaa vieläkin ne näyttelyn taulumäärät", Elias myönsi. "Voisinko mä esitellä niitä sulle joku päivä, että näet minkä kokosia niitä on ja saat jotain yleiskuvaa?"

"Juu, toki", Aino vastasi heti. "Annan vaikka puhelinnumeroni, soittele minulle niin sovitaan päivä."

"Hieno homma", Elias hymyili.

× × ×

"Kuka se nainen oli?"

Kotiin päästyään he olivat asettautuneet jälleen taloksi. Janina oli istuttanut Inan syöttötuoliin ja koitti nyt saada tämän syömään puuroa ennen nukkumaanmenoa, Elias oli lämmittänyt jääkaapista itselleen edellispäivän juustopastaa. Hän asetti lautasen pöydälle ja kohotti katseensa Janinaan.

"Kuka? Aino? Mähän kerroin sulle. Se työskentelee taidegalleriassa."

"Niin, mutta kuka? Ystävä, tuttu?"

"Kaveri kai. Aino Kupiainen, oot varmaan kuullu, sen nimi näkyy välillä lehdessä."

Elias aavisti pahaa. Hän istui alas ja keskittyi pastaansa samalla, kun Janina kääntyi taas Inan puoleen.

"Syö muru puuroa, jooko, äidin mieliks", hän koitti maanitella tyttöä.

Hetken oli hiljaista, mutta sitten Janina jatkoi aiempaa keskustelua.

"Te puhuitte pitkään", hän totesi yksinkertaisesti, mutta hänen äänessään piili paljon syvempi sävy.

"Joo, oli juttuja", Elias vastasi. "Mulla on se näyttely, muistatko?"

"Ei ne ihan työjutuilta vaikuttanu."

Ina alkoi vihdoin syödä, ja Janina kääntyi ottamaan likaisen lautasen pöydältä, ilmeisesti viedäkseen sen tiskiin.

"Älä stressaa, muru. Aino on vaan kaveri. Ei me puhuta muista kuin työjutuista ja jostain yleisestä."

"Hmm", Janina ynähti, muttei vaikuttanut vielä vakuuttuneelta.

"Oikeesti", Elias painotti.

"Niin kai sitten", Janina hymisi ja käveli tiskialtaan luokse.

Elias vilkaisi Inaa ja sitten ruokaansa. Hän tiesi, että kaikki keskustelut eivät tulisi menemään tulevaisuudessa yhtä helposti. Jossain odotti myrsky.

1. Nuori ja kaunis

Jokaisen ihmisen elämässä on käännekohtia - toiset isompia, toiset pienempiä. Joillekin ne voivat olla mitättömän kokoisia, hienovaraisia korjaavia työntöjä, jotka lopulta ohjaavat heidät oikeaan suuntaan. Toisille ne saattavat tulla julmina myrskyinä, jotka repivät heidät juuriltaan ja heittävät mukavuusalueen toiselle puolen. Ja joillekin onnettomille ne voivat olla pieniä, henkilökohtaisia maailmanloppuja. Elias Felin oli yksi heistä.

Oli tiistai-ilta, ja kellon viisarit lähenivät kymmentä. Hän ei ollut enää varma, kuinka kauan oli seisonut jähmettyneenä kylpyhuoneensa oven edessä, vasempaan jalkaansa nojaten. Lukko oli tiukasti säpissä, ja huoneesta kuului välillä kolahtelua ja pientä kiroilua. Tuntiessaan jalkansa puutuvan Elias vaihtoi asentoaan ja huokaisi syvään. Hän koputti puuovea varoen, kuin peläten sisällä olevan jotain räjähdysaltista.

"Onks kaikki ihan ok?" hän huhuili, vaikka tiesi jo vastauksen. Vatsanpohjassa hengitti utuinen ahdistus, joka uhkasi kiivetä sisuksia pitkin hänen kurkkuunsa ja kietoutua rautaisiksi vanteiksi sydämen ympärille.

"On, on", kylpyhuoneesta kuului terävä sähähdys. "Painu nyt vittuun siitä kyttäämästä!"

Mies irvisti vastaukselle, mutta teki työtä käskettyä ja kääntyi kannoillaan.

Istuuduttuaan kirpputorilta väkisin raahatulle sohvalleen Elias alkoi ajatella siilejä. Hän ei itsekään ollut täysin varma, miksi.

Hänen sosiaalityöntekijänsä oli kasvattanut siilejä. Salaa keittiönsä lattialla, mutta kasvattanut kuitenkin. Elias oli nähnyt niitä tullessaan kylään, leikkinyt niiden kanssa aikuisten keskustellessa matalalla äänellä hänen papereistaan ja elämästään. Seuraavasta sijoituskodista, seuraavasta koulusta. Ne olivat kaikki vaihtoehtoelämiä, joihin Elias koitettiin retuuttaa yhä uudestaan ja uudestaan. Ikään kuin joku olisi tarttunut häntä näkymättömällä kädellä niskasta ja heittänyt voimakkaaseen virtaan, veden pyörteiden vietäväksi. Niinä hetkinä, kun seuraava heitto, seuraava kivulias riepottelu oli ollut lähestymässä, Elias oli sulkenut korvansa aikuisten matalalta puheensorinalta ja keskittynyt siileihin.

Niissä oli jotain surullisen kiehtovaa. Vaikka ne olivat niin lähellä toisiaan, kosketusetäisyydellä, ne eivät voineet koskaan kunnolla tuntea toisiaan satuttamatta itseään piikkeihin. Ne olivat aina vähän yksin, erillään muista ja maailmasta. Ja kun joku muu koitti lähestyä niitä, vetää ne syliinsä ja astua niiden rakentamien rajojen yli, ne keräsivät itsensä pieneksi piikkipalloksi, jota kukaan ei halunnut pidellä. Ne olivat epäluuloisia ja syrjäytyneitä, ehkä vähän masentuneita, mutta ainakin ne olivat turvassa kaikilta maailman kolhuilta. Turvassa ihmisiltä.

Elias olisi halunnut olla siili.

Hetkeksi Elias upposi niin syvälle ajatuksiinsa, ettei ollut kuulla oven kolahdusta tai vaimeita askeleita takanaan. Hän ei hievahtanutkaan, kun tyynen oloinen vaaleahiuksinen nainen, vielä äsken terävä-ääninen ja kärkäskielinen, pysähtyi parin metrin päähän hänestä.

"Mitä sä mietit?" nainen kysyi hiljaa, melkein varoen. Kuin hän olisi koputellut kepillä jäätä, kokeillut, oliko sillä turvallista kävellä vai pettäisikö se alta. Sellaista Eliaksen kanssa keskustelu joskus oli.

"Kaikkea", hieman nuorempi mies vastasi yhtä vaisusti. Hän ei jaksanut selitellä aatekulkuaan, eikä toinen vaikuttanut sitä odottavankaan.

"Tietenkin", nainen huoahti ja puri huultaan. "No, haluatsä kuulla?"

"Onko mulla vaihtoehtoa", Elias enemmänkin totesi kuin kysyi. Hän ei kyennyt vieläkään irrottautumaan katseelleen luomastaan kiintopisteestä.

"Se oli positiivinen. Mä oon raskaana."

Huoneeseen laskeutui raskas matalapaine.

× × ×

Kuusi viikkoa aiemmin

Ryminä-klubi, perjantai-ilta. Elias ei oikeastaan ollut suuri juhlija, vaan rentoutui mieluummin omassa rauhassaan ilman häiriötä tai melua. Hänen sosiaalisin, mutta vielä stressittömyyden puolelle sijoittuva oleskelupaikkansa oli Väinön apaja - pieni, kodikas pubi aivan hänen asuinrakennuksensa naapurissa. Pikkukaupungissa ei ollut kovin montaa illanviettopaikkaa, mutta Elias valitsi parista vaihtoehdosta mieluummin lämpimän ja hiljaisen kuin äänekkään, räväkän ja ison maailman tyyliä tavoittelevan. Hän huomasi kuitenkin päätyvänsä Ryminään parin viikon välein, eikä voinut syyttää asiasta ketään muuta kuin parasta ystäväänsä, Miikkaa.

Vaikka Elias ei kokenutkaan olevansa erityisen ujo tai epäsosiaalinen, hänellä ei ollut monia ystäviä. Nuorena asuinpaikka oli vaihtunut niin tiuhaan, ettei ollut paljoa aikaa tutustua kehenkään, ja aikuisiällä hän oli jo tottunut yksinoloon. Asian muutti Miikka Tong, Ryminän baarimikko ja kaupungin itsejulistettu breakdance-mestari. Iltaisin ja öisin Miikka oli neonväreihin pukeutunut, energinen Duracell-pakkaus, päivisin hän oli pipopäinen IT-tukihenkilö. Miikka oli avoin, sosiaalinen ja valloittava, vaikkakin samalla myös määrätietoinen ja joskus pomottava. Yhtä kaikki hän sai Eliakseen tarvittua liikettä ja väritti hänen elämäänsä, halusi mies sitä tai ei. Huolimatta siitä, että hän oli töissä Ryminässä, hiljaisina iltoina Miikka karkasi baaritiskin takaa tanssilattialle ja veti usein Eliaksen mukaansa.

Tämäkin kerta oli samanlainen: Elias oli istunut tiskin äärellä pitämässä ystävälleen seuraa ja juomassa drinkkiä, kun yksi Miikan kymmenistä lempikappaleista alkoi soida. Reaktio oli välitön: baarimikon silmät kirkastuivat, ja hän melkein hyppäsi tiskin laidan yli, tarttuen Eliasta käsivarresta riemastuneen hihkaisun saattelemana. Drinkkiään häkeltyneenä kannatteleva mies ei ehtinyt sanoa juuta tai jaata, kun hän jo löysi itsensä tanssilattialta. Hän ei valittanut, sillä vaikka hän ei koskaan tulisi myöntämään asiaa ääneen, Miikan kanssa tanssiminen oli joskus hauskaa. Mutta vain joskus.

Noin kappaleen puolivälissä rytmiin tarttunut Miikka sattui vilkaisemaan kohti ovia. Hän kohotti kulmiaan ja pukkasi ystävänsä olkapäätä, nyökäten salin reunan suuntaan.

"Kato tonne", hän sanoi normaalin puhetapansa huomioon ottaen hämmästyttävän vaimeasti. "Kato nyt!"

Elias totteli ja käänsi päätään, vain nähdäkseen nuoren, vaaleakutrisen naisen kävelleen ovista sisään. Hänellä oli silmälasit sekä kauniit kasvot ja silmissään tutkiva, lähes analysoiva katse, aivan kuin hän olisi punninnut hyötyjään siihen paikkaan jäämisestä. Naisessa oli jotain kiehtovaa, viiltävää ja kutsuvaa samaan aikaan.

"Mee puhumaan sille", Miikka ehdotti ja virnisti.

"Enkä mene", Elias ähkäisi takaisin lähes häkeltyneenä. "Se ei varmaan kato muhun päinkään."

"Meet nyt tai itket ja meet", aina ystävänsä parittamisesta innostuva Miikka ilmoitti, tarttuen Eliaksen olkapäihin ja työntäen tätä poispäin.

Elias meni.

Nainen näki Eliaksen jo kaukaa, ja mittaili häntä läpitunkevalla katseellaan. Ilmeisesti nainen kelpuutti hänet seurakseen, sillä tämän huulilla karehti leikkisä hymy. Elias vilkaisi olkansa yli ja huomasi Miikan palanneen baaritiskin taakse parempiin tarkkailuasemiin. Tummapaitainen mies nielaisi vaikeasti ja hymyili hermostuneesti naiselle, jonka eteen oli nyt pysähtynyt.

"Moi", hän aloitti vaikeasti, mikä selvästi huvitti naista.

"Moi vaan", tämä vastasi, ja otti sitten keskustelun ohjat. "Haluatko sä tanssia?"

"Joo, toki", Elias änkytti koittaen pysyä naisen tahdin perässä. Hän ei yleensä ollut näin jäykkä, mutta vastakkaista sukupuolta lähestyminen tällaisissa tilanteissa oli aina tuottanut ongelmia. Suurempi syy löytyi kuitenkin naisen välittömästä olemuksesta, joka sai hänet hämilleen ja täysin pois raiteiltaan. Hän oli tottunut Miikan kaltaisiin joka puolelta kasvoja päin tunkeviin henkilöihin, mutta hän ei ollut kohdannut ketään tuon naisen kaltaista, etäisellä ja pinnan alla kytevällä tavalla silmiinpistävää.

Hän ei lopulta tiennyt, kuinka kauan he tanssivat. Musiikin mukana oli helpompi hengittää ja olla, jännittyneisyys unohtui. Välillä he vaihtoivat joitakin sanoja, nainen lausui puolittaisia lauseita, joista Elias kuuli vain lopputavut.

Tanssin aikana Elias keräsi itselleen itsevarmuutta ja rohkeutta sen verran, että uskalsi huudahtaa naiselle musiikin ylitse.

"Haluatsä juotavaa?" hän kysyi kovalla äänellä, mutta basso hukutti sen alleen ja teki siitä heikon, juuri ja juuri kuultavissa olevan kaiun.

"Jos sä maksat", nainen virnisti ilkikurisesti. Elias hymyili takaisin.

"Luonnollisesti", hän vastasi ja vinkkasi silmää.

He istuutuivat korkeille baarituoleille ja esittivät tilauksensa Miikalle. Drinkkejä odotellessaan he koittivat keksiä puheenaiheita: yhtäkkiä keskusteleminen tuntui oudolta ilman pauhaavaa musiikkia ja basson värinää sydänalassa. Onneksi nainen oli selvästi suvereenimpi sellaisissa tilanteissa ja kääntyi katsomaan Eliasta jo tutuksi tullut, kevyt hymy huulillaan.

"Joten, alotetaan perusjutuista. Mitä sä teet työkses? Sä vaikutat ihmiseltä, jolla on aika paljon vapaa-aikaa."

Naisen silmäkulmassa oli kiusoitteleva pilke, joka sai Eliaksen rentoutumaan ja virnistämään.

"Mä oon taidemaalari. Elätän itteni myymällä tauluja", hän kertoi. "Eli oot aika oikeessa, mulla on vähän liikaakin vapaata. Mut nälkätaiteilijan ammatti sopii mulle. Entä sä? En osaa sanoo susta mitään, paitsi et näytät älykkäältä."

Se oli totta. Nainen nauroi heleästi.

"Ainakin sä osaat imarrella", hän huomautti. "Vaikka joku vähän lipevämpi menis varmaan ekana ulkonäköön... No, mä oon ensiapukirurgi. Tähtäimessä ois geeniterapeutin duuni, joka aukee parin kuukauden päästä."

"Vau", Elias lausui vaikuttuneena. Hän ei ollut koskaan tutustunut lääkäriin. "Olin sit oikeessa! Mitä sä sit teet, leikkelet ihmisiä kaiket päivät? Me tullaan vissiin vähän eri maailmoista..."

Nainen nauroi jälleen. Elias piti siitä; oli uusi tunne, että joku oikeasti huvittui hänen jutuistaan.

Ei kestänyt kauaa, kun juttu alkoi luistaa kunnolla. Miikka toi heille drinkit, jotka he kumosivat keskustellessaan milloin anatomian hulluudesta ja milloin siitä, miksi pintamusiikki oli niin huonoa. Puheen aikana shottilasit täyttyivät toisen kerran. Ja kolmannen. Ja neljännen. Ja...

Valomerkin aikaan he hoipertelivat ulos Ryminästä räkättäen ja toisiinsa tukeutuen. Ulkona nainen, jonka nimeä Elias ei vieläkään tiennyt, pysähtyi ja hymyili seesteisesti.

"Hei, tää on ollu tosi hauskaa", hän sanoi hieman sammaltaen. Elias koitti kohdistaa katseensa hänen kasvoihinsa, mikä osoittautui vaikeaksi. "Kultapojaks sä oot aika - hik - hyvää seuraa. Oota, mä annan sulle mun puhelinnumeron."

Elias katsoi, kun nainen kopeloi taskujaan ja veti esiin ilmeisesti sairaalalle kuuluvan käyntikortin, jossa oli hänen nimensä ja yhteystietonsa. Nainen ojensi kortin Eliakselle, joka otti sen vastaan mielellään. Kumpikaan heistä ei ollut tehnyt aloitetta mihinkään syvempään, mutta ainakin tämä tarjosi jonkinlaisen jatkumon.

"Soita mulle joku päivä", nainen ohjeisti. "Mä oon Janina."

"Elias", mies vastasi hymyillen.

"Elias", Janina makusteli sanaa suussaan. "Kiva nimi kultapojulle. Nähdään."

Elias katsoi, kuinka Janina käveli jalkakäytävälle hieman hortoilevin askelin ja viittasi itselleen taksin. Vasta perävalojen kadottua näkyvistä mies alkoi itse tehdä lähtöä, kääntyen vastakkaiseen suuntaan. Hänen kotinsa oli vain muutaman korttelin päässä, sinne kävelisi helposti pienessä hutikassakin. Kotimatkallaan hän mietti Janinaa ja tämän silmiä sekä heleää naurua. Ehkä hän näkisi naisesta unta...

× × ×

Seuraavana aamuna Elias havahtui herätyskellon kiduttavaan pirinään ja takaraivossa jyskyttävään kipuun. Hän irvisti sälekaihtimien välistä säteilevälle auringonvalolle ja peitti silmänsä käsillään. Hetken ajan mies harkitsi vakaasti takaisin unten maille palaamista, mutta sitten muistikuvat edellisillalta välähtivät takaisin hänen mieleensä. Ryminä, strobovalot, meluava musiikki ja Janina. Kaunis Janina, joka joi viskiä raakana ja keskusteli sujuvasti Bukowskin runoudesta. Janina, joka kutsui Eliasta kultapojuksi ja antoi hänelle puhelinnumeronsa.

Käyntikortin olemassaolon muistaessaan Elias kampesi itsensä ylös sängystä puhtaalla tahdonvoimalla. Hän koitti olla välittämättä epävakaasta, huojuvasta olosta, jonka äkkinäinen liike aiheutti ja keskittyi sen sijaan noukkimaan farkkunsa lattialta. Hieman hermostuneena hän alkoi tonkia niiden taskuja: Eliaksella oli tapana kadottaa tavaroita, etenkin jos hän ei ollut täysin selvänä niistä huolehtiessaan. Helpotuksekseen miehen sormenpäät osuivat johonkin paperiseen, ja hän veti esiin Janinan käyntikortin.

Laaksolan keskussairaala

Janina Lindström, kirurgi ja erikoislääkäri

janina.lind@simmail.org

+321972865

Kuistikatu 8, 90213

Voitokkaana Elias puristi kortin kämmeneensä ja asteli mahonkiselle lipastolleen, jonka päälle hän oli viime yönä hylännyt kännykkänsä.

Puhelimen digitaalikello näytti puoli yhtätoista aamupäivällä. Elias huomasi koulupoikamaisen jännittyneisyyden kuplivan vatsanpohjassaan, ja koitti rauhoitella itseään näpytellessään käyntikortin numeroa ylös. 25-vuotiaana hänellä oli kyllä jo ollut muutamia suhteita, pitkiä ja lyhyitä, sekä yhden yön juttuja ja salaisia ihastuksia. Koskaan aiemmin hän ei kuitenkaan ollut joutunut lähestymään toista osapuolta tällä tavoin. Jostain syystä hän oli aina ollut se, jolle soitettiin seuraavana päivänä. Ja joskus hän oli myös se, joka painoi punaista luuria eikä katsonut silmiin kaupungilla törmätessä. Suurin ensiaskel, jonka hän oli aiemmin kyennyt ottamaan, oli naisen lähestyminen baarissa.

Jostain syystä Elias ei pystynyt painamaan vihreää luuria. Jokin pidätteli häntä. Hän muisteli Janinan teräviä silmiä ja valoisaa hymyä. Katse kävi käyntikortissa. Siinä se luki, painetulla musteella: kirurgi ja erikoislääkäri. Eikä Janina voinut olla päivääkään yli kolmeakymmentä. Sellaisella tavalla menestynyt nainen, joka oli kaiken lisäksi miellyttävä ja upean näköinen, ei voinut olla kuka tahansa.

Ja sitten oli Elias. Pienessä kerrostaloasunnossa kituuttava Elias, joka nytkin kärsi tyhjän maalikankaan syndroomasta. Paikalliselta taidekeräilijältä oli tullut tilaus valokuvasta tehdystä maalauksesta, mutta edes niin helppoon ja synteettiseen tehtävään Elias ei kyennyt. Hän oli rahaton ja menestymätön, ei kunnianhimoinen pukumies. Hän oli täysin eri tasolla kuin Janina, jolla varmasti riitti vientiä. Ja miksi niin hieno nainen ylipäänsä viehättyisi Eliaksen seurasta yhtä paljon kuin Elias hänen?

Mies painoi punaista luuria ja heitti puhelimen sängylleen. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia.

× × ×

Lounasaikaan Elias vaivautui kiskomaan vaatteet päälleen ja raahautumaan naapuriin, Väinön apajaan. Pieni pubi voitti Ryminän mennen tullen, ja Elias tunsi pystyvänsä rentoutumaan rauhallisen kodikkaassa ympäristössä. Barista tunsi hänet ennestään, olihan hän vakioasiakas, ja tarjosi lounaan puoleen hintaan. Se sopi Eliakselle, jonka tili näytti uhkaavasti nollaa laskujen jäljiltä. Hän tappoi aikaansa juttelemalla niitä näitä parin muun kantakävijän kanssa ja pelaamalla tikkaa. Sellaisessa paikassa viihtymisen salaisuus oli pintapuolisessa laumaelämisessä. Kaikki ihmiset olivat hyvänpäiväntuttuja ja satunnaisia kasvoja tuhansien muiden joukossa, niitä, joita korkeintaan moikattiin ulkomaailmassa tavatessa. Pubin aktiviteetitkaan eivät olleet kovin syvällisiä tai vaatineet suurta perehtymistä: kaikki oli jollain tapaa yksiulotteista.

Ainoa asia, mihin Elias uskalsi siinä paikassa tuoda edes hieman sielua, oli musiikki. Hän soitti kitaraa harrastuksena, ja Väinön apajassa uskaltautui usein nousemaan yksinkin pienoislavalle. Ei hän maagisen hyvin soittanut, vaan sopi paremmin partioleirin iltanuotion äärelle kuin loppuunmyytyyn konserttisaliin, mutta pikkukaupungin pikkupubissa huonompikin kelpasi. Hän keräsi jopa vähän yleisöä, mikä oli siihen kellonaikaan omanlaisensa saavutus. Taiteet olivat olleet aina hänen juttunsa, mutta kitara ei voinut koskaan viedä maalausta häneltä. Oikeastaan se oli lähinnä korvike - Elias oli huomannut tarttuvansa soittimeen vain silloin, kun pensseli ei taipunut hänen tahtoonsa.

Aikansa oleiltuaan Elias päätti jättää pubin. Hän laski kitaran alas ja kiitti kolmen hengen yleisöään, astellen sitten kohti ovea. Ajatus kotiinpaluusta ei varsinaisesti riemastuttanut, sillä siellä odottaisi vain maalausteline ja tyhjyyttä kaikuva asunto. Ei hänellä ollut varaa edes tietokoneeseen, jolla viedä ajatukset pois kasaantuvasta työsarasta. Todennäköisesti hän päätyisikin vain harhailemaan pitkin kaupungin katuja tai ruokkimaan puluja keskuspuistoon eläkeläisten kanssa. Paikalliset mummot olivat jo ihastuneet häneen.

Ulos päästyään Elias teki jo ratkaisevan suunnanvaihdoksen, joka johdattaisi hänet kohti puistoa ja sen vanhojen rouvien kerhoa. Jalkakäytävälle astuttuaan hän kuuli kuitenkin häiritsevän tutun äänen läheltään.

"Kappas, suakin näkee", naisen nauru kantautui hänen korviinsa.

Elias kääntyi katsomaan ja tajusi Janinan seisovan vieressään. Hänellä oli päällään sairaalan vihertävä työasu, joka vain viimeisteli terävän älykästä vaikutelmaa. Ilmeisesti nainen oli yksi niistä lääkäreistä, jotka joutuivat työskentelemään lauantaisinkin.

"J-Janina", Elias änkytti ja kirosi verbaalisen lahjakkuutensa, joka tuntui tekevän katoamistempun kaikissa yllättävissä tilanteissa. "Mitä ihmettä sä täällä teet?"

"Ruokatunti", Janina hymyili vinosti. "Sairaalan kahvila ei juurikaan houkuttele. Entä sä, tasottamassa krapulaa vai?"

"Pakoilemassa töitä, lähinnä", Elias vastasi ja tunsi rauhoittuvansa hieman. "Eli oikeastaan samaa kuin säkin."

Janina vilkaisi rannekelloaan, ja tiesin, ettei tapaaminen voisi kestää paljoa kauempaa. Toisin kuin minulla, hänellä oli aikaraja. Nainen katsoi minua analysoiden ja hymyili sitten vienosti.

"Okei, mä tiiän ettet sä oo soittanu vielä ja teknisesti mun pitäis vaan olla hiljaa ja jatkaa matkaa, mut pakko kysyä. Mulla on ens torstaina pienet juhlat mun kämpillä, enimmäkseen tuttuja ja ihmisiä, joihin mua ei kiinnostais tutustua. Haluutko tulla käymään?"

"Sulla ei oo kovin houkutteleva mainospuhe", Elias virnisti.

"Mitä sitä kaunistelemaan", Janina kohautti olkiaan. "Olis ihan kiva, jos paikalla olis ees yks tyyppi jota mun ei tee mieli lyödä päähän leivänpaahtimella."

"Aina yhtä kaunispuheinen", Elias huokaisi teatraalisesti. "Ei mut totta kai mä tuun, anna vaan osote."

He vaihtoivat yhteystietoja jälleen, tällä kertaa molemminpuoleisesti. Sen jälkeen Janina joutui lähtemään, ja Elias jatkoi matkaansa kohti puistoa. Tunnelmassa oli tapahtunut muutos: nyt hän oli täynnä intoa ja halua päästä kertomaan tapahtuneesta jollekulle. Hän yritti jopa soittaa Miikalle, joka ei kuitenkaan vastannut puhelimeen. Baarimikko varmaankin nukkui, mutta tulisi kyllä pian kuulemaan Eliaksesta.

× × ×

Viikko tuli ja meni. Elias tiesi olevansa aivan liian täpinässä, kun otti huomioon, että hänen baarissa kerran tapaamansa nainen oli kutsunut hänet juhliin. Sitä tapahtui jatkuvasti, eikä se ollut suuri tuuletuksen aihe. Hän koitti olla välittämättä vatsassa lepattavista perhosista ajatellessaan Janinaa. Elias ei vieläkään tiennyt, mitä nainen oikeastaan halusi hänestä, joten ihastuminen tähän oli harvinaisen typerä teko. Siitä huolimatta hän huomasi miettivänsä Janinaa hieman liian usein, ja lähettelevänsä tälle turhia tekstiviestejä pitkin viikkoa. Joka kerta, kun kännykkä piipitti vastauksen merkiksi, Elias tunsi sydämen nousevan kurkkuunsa.

Torstai-iltana Elias veti jo edellisenä päivänä valitsemansa vaatteet ylleen ja lähti kohti Janinan antamaa osoitetta. Hetken ajan hän jo luuli, että nainen oli antanut hänelle väärät ohjeet jonkinlaisena pilana, mutta nähdessään horisontissa Janinan kuvaileman talon ("sellanen ykskerroksinen ja kirkkaan turkoosi, et voi olla huomaamatta") helpottui syvästi. Jännitys nousi taas pintaan.

Janina oli neuvonut käyttämään sivukuistia, ja niin Elias myös teki. Hän nielaisi koputtaessaan puista ovea ja suoristi takkiaan hermostuneena. Isommat tilaisuudet eivät olleet hänen juttunsa, ja nyt pitäisi vaikuttaa edustavalta Janinan silmissä.

Oven avautuessa Elias loihti kasvoilleen leveän hymyn, joka kuitenkin valahti avaajan ollessa joku täysin muu kuin Janina. Hieman snobimaisen oloinen nainen kohotti kulmaansa ja katsoi Eliasta päästä varpaisiin, kävellen sitten pois, oven auki jättäen. Elias tulkitsi sen kutsuksi tulla sisään ja astui asuntoon. Hän sulki oven perässään ja vilkuili ympärilleen uteliaana.

Sivukuistilta pääsi suoraan jonkinlaiseen keittiön ja olohuoneen yhdistettyyn tilaan. Sohvien luona oli joitakin ihmisiä keskustelemassa keskenään. Takapihalta kuului puheensorinaa, ja ilmeisesti useimmat olivat menneet sinne. Janinaa ei näkynyt missään, ja Elias huomasi seisovansa yksin keskellä suurta huonetta. Hetken hän harkitsi pihalle lähtöä ja suuremman ihmismassan kohtaamista, mutta jostain syystä ei meinannut saada itseään liikkeelle.

Tuttu tunne hiipi hänen selkärankaansa pitkin. Tällaista se oli ollut aina ennenkin, Elias muisti, ja huokaisi hiljaa. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä taas pikkulapseksi, kouluun kesken lukuvuoden tulleeksi pojaksi, joka seisoi leikkikentän reunalla kenenkään näkemättä tai kuulematta. Vaikka hän kuvittelikin yleensä muuttuneensa ihmisenä ja kasvaneensa jossain vuosien varrella oikeaksi aikuiseksi, kaikki taisi olla sittenkin yhä ennallaan. Tarvittiin vain sopiva asetelma ja hän kutistui taas kymmenvuotiaaksi räsynukeksi. Hän ei tiennyt mitä tehdä tai miten päin olla, ja sen sijaan, että hän olisi yrittänyt sopeutua muiden joukkoon, hän katseli kaukaa toisten elämän vierimistä eteenpäin. Niin se oli aina ollut.

Hitto, hän inhosi juhlia.

"Elias?"

Janinan ääni kuului yhtäkkiä hänen takaansa, ja Elias kääntyi ympäri hämmentyneenä. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä nainen oli tullut, mutta ilman mitään varoitusta tämä seisoi hänen edessään. Elias, joka oli juuri ollut harkitsemassa vaivihkaista lähtöä, koitti kohottaa kasvoilleen hymyntapaisen.

Janinan näkeminen nostatti edelleen vatsanpohjaan perhosia, ja työnsi äskeiset tunteet tehokkaasti syrjään. Vaikka Elias oli koittanut paukuttaa päähänsä, ettei hänellä tulisi koskaan olemaan mitään mahdollisuuksia Janinan kaltaiseen naiseen, oli hyvin vaikea pysyä kaverillisen neutraalina. Epätietoisuus oli entistä ahdistavampaa nyt, kun Janina oli konkreettisesti läsnä, elävänä ja hengittävänä.

"Sä päätit sit tulla", Janina hymyili. "Hyvä vaan, mä meinasin jo kokea tylsyyskuoleman noiden ihmisten kanssa. Istuin just ulkona varmaan puol tuntia kuuntelemassa jonkun ylilääkärin selostuksia ohitusleikkauksista."

"Muodikas aihe kieltämättä", Elias totesi.

Janina naurahti ja katsahti sivusilmällä olohuoneeseensa rantautuneita kutsuvieraita.

"Aika nuivaa sakkia, vai mitä?" hän kysyi hieman matalammalla äänellä. "Mut oota vaan, mun kaveri toi terästettyä boolia. Menee pari tuntia ja ne on jo ihan kuutamolla. Et uskois kuinka paljon mun työkaverit on viinan perään."

"Vaikee uskoa", Elias kohotti kulmaansa. "Noi vaikuttaa kaikki siltä, että niillä ois rautakanki perseessä tai jotain."

"Voi kuule, sä et oo nähny vielä mitään", Janina päivitteli. "Unohin kertoo sulle, mut bileiden pukukoodi on juhlallinen ja uimapuvut. Puolella jengistä on bikinit tai Speedot noiden kuteiden alla. Voin lainata sulle, jos haluut, mun veljeltä on jääny parit uimahousut tänne."

"Mitä, onks sulla uima-allas?" Elias kysyi järkyttyneenä. Totta kai lääkärit olivat hyvin palkattuja, mutta hän oli tulkinnut talon halvemmaksi malliksi sen pienemmän koon vuoksi.

"Ikävä kyllä ei, mutta vaahtobileet voi järkätä muutenkin", Janina vinkkasi silmää. "No, miten ois booli? Siedät vähän paremmin tätä ympäristöä."

Janinan kertomus piti paikkansa. Lukuisia tunteja myöhemmin kaikki olivat jo heittäneet mekkonsa ja smokkinsa pois, karaten takapihalle luodun vaahtopaljouden sekaan. Janina oli avannut poninhäntänsä, eikä näyttänyt lainkaan hassummalta. He olivat lähinnä viettäneet aikaa yhdessä koko illan, ja vaahdon käytyä tylsäksi paenneet boolista innostuneita lääketieteen ammattilaisia takaisin sisälle. Olohuoneessa oli muitakin pelastautuneita, mutta he vetäytyivät hieman erilleen muusta ryhmästä. Janina oli joutunut luopumaan piilolinsseistään ja valitellen laittanut silmälasit päähänsä, mutta se ei vähentänyt hänen karismaansa tippaakaan.

Nainen loi pitkän katseen muihin läsnäolijoihin ja hymyili hieman.

"Toivottavasti kukaan ei kadu mitään aamulla", hän hymähti. "Vaikka noi tyypit näyttää aika rauhallisilta."

"Mm-m", Elias myötäili, eikä viitsinyt sanoa mitään. Vaikka hän olikin vain kevyessä hiprakassa, hän ei viitsinyt pilata hetkeä suuremmalla verbaaliakrobatialla. "Hei muuten, tuli mieleen kun katoin tätä porukkaa. Missä sun poikaystäväs on?"

Se oli hyvin huonosti peitelty yritys saada tietää Janinan suhdetilanne. Terävä-älyinen nainen tajusi varmasti asian, mutta leikki silti mukana.

"Pelkään pahoin ettei mulle oo suotu sellasta luksusta", hän hymyili lähes melankolisesti. "Lääkärin ura ei oo se kiireettömin. Sosiaaliselle elämälle ei jää paljon aikaa. Baarivierailut ja tällaset juhlat on oikeesti mulle aika harvinaista herkkua."

"No mut silti", Elias intti. "Sun kaltasellas luulis löytyvän kosijoita riittämiin. Vaikee uskoa ettei sulla ois ketään."

"Eipä just nyt", Janina vastasi pilke silmäkulmassaan.

Mansikkaboolin ja Janinan tilannetajun rohkaisemana Elias astui lähemmäs, vetäen naisen lähelleen. Hiiteen epävarmuus. Hän ei viitsinyt välittää vähän matkan päässä keskustelevista juhlijoista: he olivat jo nähneet pahempaakin, ainakin takapihan touhuista päätellen.

"Haittaako sua sit, jos mä teen näin?" Elias kysyi hieman vaimeammalla äänellä.

Janinan huulille nousi salaperäinen hymy.

"Ei todellakaan", nainen hengähti.

× × ×

Kun Elias heräsi, hän ei hetkeen ollut varma, missä oli. Sitten muistikuvat virtasivat hänen päähänsä tasaisena juovana, joka vahvistui hetki hetkeltä. Siitä oli jo tovi, kun hän oli viimeksi herännyt vieraasta sängystä. Sängyn toinen puolisko oli tyhjä, mutta siihen jäänyt painauma oli vielä haalean lämmin. Kun Elias kuunteli tarkkaan, hän pystyi kuulemaan suihkun äänen jostain päin taloa. Ilmassa leijaili vieno kahvin tuoksu.

Hän painoi päänsä takaisin tyynyyn ja hymyili itsekseen. Päässä pyöri vielä lukuisia kysymyksiä ilman vastauksia, mutta sillä hetkellä hän oli puhtaasti onnellinen.

Sen jälkeen kaikki alkoi sujua vähän paremmin. Elias lähti Janinan luota kahvit juotuaan. Hän ei vieläkään tiennyt, mitä he oikeastaan olivat - Janina oli sanonut, että he voisivat tapailla. Tarkoittiko se seurustelua? Elias ei tiennyt.

Sen hän sen sijaan tiesi, että Janinan kanssa olo helpotti elämää kummasti. Pitkästä aikaa hän ei ollut aivan niin yksin ja syrjäytynyt kuin normaalisti. Hän alkoi maalata taas, ja vastaanotti lisää tilaustöitä silkasta työn ilosta. Hän puhui ihmisille enemmän ja vietti aikaa Miikan kanssa. Muuallakin kuin Ryminässä.

Niin jatkui yli kuukauden. Kahvilatreffeillä Janina viittasi Eliakseen poikaystävänään, mikä varmisti sanattoman sopimuksen. He näkivät toisiaan aina, kun ehtivät, vaikka joskus tekikin tiukkaa - Janina ei ollut valehdellut sanoessaan työaikojensa olevan tiukat. Järjestelyjen hankaluudesta huolimatta heillä meni hyvin. Jossain Eliaksen mielen syvyyksissä eli jo ajatus siitä, että he voisivat kestää pidemmällekin.

Eräänä tiistai-iltana Elias oli tarttunut jälleen pensseliin. Hän viimeisteli parhaillaan valokuvamaalaustaan, jota taidekeräilijä odotti jo innolla. Mukava vanhempi mies. Stereoissa soi rauhallinen kitarakappale ja ulkona hämärsi jo. Eliaksen olo oli tyyni.

Siksi hän hämmästyi, kun kuuli ovikellon soivan. Hän kurtisti kulmiaan ja laski pensselin alas, kävellen sitten ovelleen. Hetken ajan hän arveli vierailijan olevan Miikka, tai ehkä alakerran ryppynaamainen kukkahattutäti, jolla oli kaksitoista kissaa ja joka usein valitti Eliaksen metelöinnistä, vaikka mies koittikin olla kerrostalossa niin hiljaa kuin suinkin.

Tulija ei ollut Miikka. Sekunnin murto-osan ajan Elias oli hämmentyneen ilahtunut: Janina, joka nyt seisoi hänen ovensa takana, ei yleensä tehnyt yllätysvisiittejä.

Sitten hän näki naisen punertavat kasvot ja itkuiset silmät, jotka olivat tuhrineet hänen meikkinsä. Janinan kädet tärisivät, ja jokin hänen katseessaan oli muuttunut.

"M-mikä on?" Elias kysyi pöllämystyneenä. Hän ei ollut yleensäkään kovinkaan loistava äkkinäisten tunteenpurkausten lepyttelyssä, mutta tämä tilanne sai hänet täysin pois raiteiltaan. Päässä huusi tuhat varoitusmerkkiä, kaikki kirkuvan punaisia. Samalla jossain huoli nosti päätään.

"Elias, meidän... Meidän pitää puhua."

Painostava hiljaisuus.